— En.
En puhunut siitä enempää, otin nyytin, päästin sen auki ja otin sieltä ostamani puvun.
— Kas tässä, Helena, ystäväiseni, sanoin lähestyen häntä, — tuollaisissa repaleissa, kuin nyt on päälläsi, ei sovi käydä. Ostin sen vuoksi sinulle tämmöisen arkipuvun, hyvin huokean, ei siis sinun tarvitse siitä ollenkaan huolehtia; se maksaa vain yhden ruplan ja kaksikymmentä kopekkaa. Kanna terveydeksesi.
Laskin puvun viereeni. Hän sävähti punaiseksi ja silmät suurina katsoi minuun jonkun aikaa.
Hän oli hyvin kummastunut ja sen lisäksi, kuten minusta näytti, jokin häntä suuresti hävetti. Mutta jotain lauhkeata, hellää loisti hänen silmistänsä. Huomattuani hänen pysyvän vaiti, käännyin minä pöytään päin. Ostokseni nähtävästi hämmästytti häntä. Mutta ponnistaen voimansa voitti hän itsensä ja istui silmät maahan luotuina.
Päätäni kivisti ja huimasi yhä kovemmin. Raitis ilmakaan ei ollut auttanut yhtään. Siitä huolimatta täytyi lähteä Natashan luo. Levottomuuteni hänen vuoksensa ei vähentynyt eilisestä, päinvastoin se kasvoi yhä suuremmaksi. Äkkiä olin kuulevinani, että Helena mainitsi nimeäni. Kysäsin, mitä hän sanoi.
— Kun te milloin menette, älkää lukitko ovea! lausui hän katsoen syrjään ja sormellaan raapien sohvan reunanauhaa, niinkuin olisi kokonaan kiintynyt tuohon työhön. — Minä en mene teiltä minnekkään.
— Hyvä on, Helena, olkoon niin. Mutta jos joku outo tulee? Ehkä
Herra ties, kuka!
— Jättäkää avain minulle, minä lukitsen oven täältä sisältä, ja jos joku koputtaa, sanon: "ei ole kotona."
Hän katsoi minuun veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kas, niin yksinkertainen asia se on!"