— Näes nyt, Helena, näetkös nyt, kuinka sinä olet ylpeä, sanoin hänelle mennen luoksensa ja istuen viereensä sohvalle. — Minä teen sinulle, kuten sydämmeni käskee. Nyt olet sinä yksin, olet sukulaisitta, omaisitta, onneton. Minä tahdon sinua auttaa. Niinhän sinäkin auttaisit minua, jos minä olisin avun tarpeessa. Mutta sinä et tahdo asiaa niin ymmärtää ja sinusta tuntuu vaikealta ottaa minulta yksinkertaisinta lahjaa vastaan. Sinä samassa tahdot siitä maksaa, tehdä sen vuoksi työtä, niinkuin minä olisin mikäkin Bubnova ja soimaisin sinua. Jos on niin, on se sinulta pahasti tehty.
Hän ei vastannut, huulensa vavahtelivat. Näytti, että hän tahtoi jotain minulle vastata; siitä huolimatta oli hän vaiti. Nousin ylös lähteäkseni Natashan luo. Tällä kertaa jätin Helenalle avaimen sanoen, että jos joku tulee ja kolkuttaa, hän virkkaisi äänensä ja kysyisi, ken siellä on. Olin täydellisesti vakuutettu, että Natashalle oli tapahtunut jotain hyvin pahaa, mutta että hän jonkun aikaa salaa sen minulta, kuten usein ennenkin oli tapahtunut. Kaikessa tapauksessa päätin nyt pistäytyä vain pikkuseksi aikaa, muuten voin ärsyttää hänet tungettelevaisuudellani.
Niinpä olikin. Taaskin hän otti minut vastaan tyytymättömyydellä ja ankaralla katseella. Olisi pitänyt heti lähteä, mutta jalkani eivät enää tahtoneet kantaa.
— Pistäydyin luoksesi hetkiseksi, Natasha, aloin puheeni, — tahtoisin neuvotella, miten menettelisin vieraani kanssa?
Kerroin samassa Helenan asian kokonaan. Natasha kuunteli minua ääneti.
— Enpä tiedä, mitä sinulle neuvoisin, Vanja, vastasi hän. — Kaikesta huomaa, että tyttö on mitä kummallisin olento. Ehkä hänelle on tehty kovin paljon vääryyttä, kovin säikytetty. Anna hänen ainakin parantua. Tahdotko sinä tarjota häntä vanhemmilleni?
— Tyttö aina vaan sanoo, ettei hän luotani lähde minnekään. Ja Herra ties, mitenkä hänet sielläkään vastaan otettaisiin, en siis tiedä, mitä tekisin. No, ystäväiseni, mitenkäs sinä? Et eilen liene ollut kokonaan terve? kysäsin arasti.
— Niin … minulla nytkin tuntuu päätä kivistävän, vastasi hän hajamielisesti. — Etkö ole tavannut ketään meidän omista?
— En. Huomenna menen käymään. Onhan huomenna lauantai…
— Miksikä sitä kysyt?