— Illalla tulee ruhtinas…
— Entäs sitten? Minä en ole sitä unohtanut.
— Ei, niinhän minä vaan…
Hän pysähtyi suoraan eteeni ja katsoi silmiini pitkään ja tarkasti. Hänen katseessaan oli jotain päättäväisyyttä, jotain jäykkyyttä, jotain kuumeen tapaista, sairaloista.
— Tiedätkös, Vanja, sanoi hän, — ole hyvä, mene pois, sinä niin kovin häiritset minua.
Nousin tuolilta ja sanomattomalla kummastuksella katsoin häneen.
— Ystäväiseni, Natasha! Mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? huudahdin minä pelästyneenä.
— Ei ole mitään tapahtunut! Huomenna saat kaikki, kaikki tietää, mutta nyt minä tahdon olla yksin. Kuuletko, Vanja: mene nyt heti. Minun on niin vaikeata, niin raskasta nähdä sinua!
— Mutta sanohan minulle toki…
— Kaikki, kaikki huomenna kuulet! Oi, Jumalani! Menetköhän sinä?