— Voi kyllä.
Mitä enemmän hän ärtyi, sen lyhyemmäksi tulivat vastauksensa.
— Ethän sinä kestä.
— Kestän. Jos minua torutaan, olen vaiti. Jos minua lyödään, olen yhä vaiti, lyökööt vaan, minä olen vaiti, enkä uhallanikaan käy itkemään. Heidänpä on oleva vaikeampi kantaa vihaansa, kun minä en itke.
— Miksi sinä noin uhittelet, Helena! Kuinka paljon kiukkua onkaan sinussa, kuinka ylpeä oletkaan! Olet kai saanut kokea paljon kurjuutta…
Nousin ylös ja menin suuren pöytäni luo. Helena jäi sohvalle, katsoen miettivänä lattiaan ja nyppien sormillaan sohvan reunustaa. Hän pysyi ääneti. Jokohan olisi suuttunut sanoistani? ajattelin.
Seisoessani pöydän luona aukasin minä konemaisesti eilisiä, kyhäelmien aiheeksi tuomiani kirjoja ja vähitellen syvennyin lukemaan niitä. Minulle tapahtuu usein niin: otan kirjan, aukaisen sen hetkiseksi katsoakseni jotain ja unohdunkin lukemaan sitä enkä muuta muistakkaan.
— Mitä te aina kirjoitatte? kysyi Helena arasti hymyillen ja hiljaan läheten pöytää.
— Niin vaan, Leena, kaikenlaista. Siitä maksetaan minulle.
— Anomuksiako?