— Maksetaanko teille kirjoittamisesta paljon? kysäsi hän viimein.
— Miten milloinkin sattuu. Toisinaan saan paljon, toisinaan taas ei ole mitään, sillä ei aina työ suju. Tämä on vaikeata työtä, Leena.
— Te ette siis ole rikas?
— En, en ole rikas.
— No, niinpä siis minä käyn tekemään työtä ja auttamaan teitä…
Hän katsahti minuun pikaisesti, punastui, loi katseensa maahan ja, astuttuaan parilla askeleella luokseni, äkkiä kietoi molemmat kätensä ympärilleni ja painoi kasvonsa hyvin lujaan rintaani vasten. Katsoin hämmästyneenä häneen.
— Minä rakastan teitä … minä en ole ylpeä, virkkoi hän. — Eilen te sanoitte, että minä olen ylpeä. Ei, ei … minä en ole semmoinen… minä rakastan teitä. Te vain yksin minua rakastatte.
Nytpä jo kyyneleet tukahduttivat hänen sanansa. Kohta pääsi hänen kyyneltulvansa valloilleen yhtä voimakkaasti, kuin eilen hermokohtauksensa aikana. Hän laskeusi eteeni polvilleen, suuteli käsiäni, jalkojani…
— Te rakastatte minua!… hoki hän yhä, — te vain yksin, yksinänne!…
Suonenvedon tapaisesti puristi hän käsillään polviani. Tunteensa, jota hän oli niin kauan pidättänyt, nyt äkkiä tulvi irti yhdellä kertaa, vastustamattomalla kiihkolla, ja minä nyt käsitin hänen sydämmensä kummallisen jäykkyyden, sydämmen, joka siveänä salasi itsensä vissiin aikaan asti, tehden sen sitä jäykemmin, sitä yrmeämpänä, kuta voimakkaampi oli tarve osottaa tunteitensa kyllyyttä, ja se kaikki siihen vastustamattomaan tunteiden puuskaan saakka, kun äkkiä koko olemuksensa antautuu, itsensä kokonaan unohtaen, tuolle vaatimukselle, joka vaatii rakkautta, kiitollisuutta, hyväilyjä, kyyneleitä…