Hän itki niin kovin, että sai hysteeria-kohtauksen. Tuskin sain ympärilleni kietouneet kätensä päästetyiksi auki. Nostin hänet ja kannoin sohvalle. Hän itki vielä kauan aikaa peittäen kasvonsa tyynyyn, ikäänkuin hän olisi hävennyt katsoa minuun, mutta yhä vieläkin kovasti puristaen kätösissään kättäni, päästämättä sitä sydämmeltänsä.
Vähitellen hän tyyntyi, mutta ei vieläkään katsonut minuun. Pari kertaa salaa loi hän kasvoihini katseensa, ja siinä oli ääretöntä hellyyttä ja jotain arkaa, uudestaan piiloutuvaa tunnetta. Viimein hän punastui ja hymyili.
— Onko sinun nyt helpompi? kysäsin häneltä, — sinä tunteellinen
Leenani, sinä sairas lapsi raukkani!
— Ei ole nimeni Leena, ei … kuiskasi hän, yhä kätkien minulta kasvonsa.
— Eikö olekaan nimesi Leena? Mikä sitten?
— Nelly.
— Nelly? Miksikä juuri Nelly? Olkoon, se on hyvin kaunis nimi. Minä käynkin nyt kutsumaan sinua sillä nimellä, jos itse niin tahdot.
— Niin minua äitini nimitti… Eikä kukaan ole minua sillä nimellä kutsunut, ei koskaan, paitsi äitini… Enkä minä tahtonut itse, että minua joku niin nimittäisi, paitsi äitini… Mutta te saatte kutsua minua niin, minä tahdon sen… Minä rakastan teitä aina, rakastan ikäni.
"Rakastava ja ylpeä pikku sydän", ajattelin, — "ja kuinka kauan minun piti pyrkiä siihen, että sinä olisit minulle … Nelly."
Mutta nytpä minä jo tiesin, että hänen sydämmensä on uskollinen minulle ikänsä kaiken.