— Kuules, Nelly, sanoin heti, kun hän vaan oli tyyntynyt. — Sinä äsken sanoit, että ainoastaan äitisi rakasti sinua eikä muu kukaan. Eikö vaarisi sinua todellakaan rakastanut?
— Ei, hän ei rakastanut…
— Mutta sinähän täällä itkit hänen tähtensä, muistathan, tuolla rapuilla?
Hän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa.
— Ei, hän ei rakastanut… Hän oli paha.
Ja samassa jokin katkera ilme näkyi hänen kasvoillansa.
— Eihän häneltä voinut mitään vaatiakaan, Nelly. Eiköpähän hän liene ollutkin kokonaan heikkomielinen. Hän kuolikin kuten heikkomielinen. Kerroinhan minä sinulle, miten hän kuoli.
— Niin; mutta se oli viime kuukauden aikana, kun hän ei enää muistanut mitään. Istuskeli täällä kaiken päivää ja, jos en minä olisi käynyt hänen luonansa, olisi hän siten istunut toisen ja kolmannenkin päivän, istunut juomatta sekä syömättä. Ennen oli hän paljoa parempi.
— Milloin ennen?
— Kun äitini ei vielä ollut kuollut.