Alesha lausui tämän erinomaisen ylevästi ja totisen arvokkaasti. Natasha seurasi hänen puhettansa myötätuntoisuudella. Ruhtinas oikein ihmetellen kuunteli poikaansa ja samassa muutti puhetapansa.

— En minä ollenkaan tahtonut loukata sinua, ystäväiseni, vastasi ruhtinas, — päinvastoin minä säälin sinua. Sinä valmistaudut ottamaan semmoisen askeleen elämässäsi, jolloin sinun olisi jo aika jättää kevytmielinen poikamaisuus. Se on minun ajatukseni. Minä nauroin tahtomattani, enkä ollenkaan tahtonut sinua loukata.

— Miksikä se minusta tuntui siltä? pitkitti Alesha katkeralla mielellä. — Miksi minä jo kauan olen ollut huomaavinani, että sinä olet minulle vihainen, kylmän ivallinen, etkä kuni isä pojallensa? Miksi minusta tuntuu, että jos minä olisin sinun sijassasi, en minä niin loukkaavasti ivaisi omaa poikaani, niinkuin sinä minua nyt. Kuule: selvittäkäämme välimme nyt heti avomielisesti, selvittäkäämme ainaiseksi, niin ettei jäisi minkäänlaista väärinkäsitystä. Ja… minä tahdon sanoa koko totuuden: kun minä tulin tänne, tuntui minusta, että täälläkin on tapahtunut jokin hämminki; minä olisin jotenkin muuten odottanut kohtaavani teidät yhdessä. Niinkö, vai ei? Jos niin on, niin eikö ole parasta, että jokainen tuo ilmi ajatuksensa? Kuinka paljon pahaa voikaan välttää, jos vain on avomielinen!

— Puhu, puhu, Alesha! sanoi ruhtinas. — Se, mitä sinä meille ehdottelet, on hyvin viisasta. Ehkäpä juuri siitä olisi pitänyt alkaakin, lisäsi hän katsahdettuaan Natashaan.

— Älkää vihastuko minulle, jos olen avomielinen, alkoi Alesha. — Sinä itse tahdot sitä, itse vaadit siihen. Kuule. Sinä suostuit avioliittooni Natashan kanssa; sinä annoit meille sen onnen ja sen vuoksi voitit oman itsesi. Sinä olit jalomielinen, ja jokainen meistä antoi arvon jalolle työllesi. Mutta miksikä sinä nyt ikäänkuin ilkkuen alati viittailet minulle siihen suuntaan, että minä vielä olen naurettava poikanulikka enkä ollenkaan sovellu aviomieheksi; eikä siinä kaikki, sinä ikäänkuin tahdot saattaa minut naurun alaiseksi, masentaa, ikäänkuin mustata minut Natashan kuullen. Sinä olet hyvin suuresti mielissäsi, jos milloin voit jollakin osottaa minut naurettavalta kannalta; tätä minä en huomannut vain nyt, mutta jo kauan ennen. Sinä ikäänkuin nimenomaan jossain tarkoituksessa tahdot näyttää meille, että avioliittomme on naurettava, tyhmä, ja ettemme me toisillemme sovi. Todellakin, sinä ikäänkuin et itsekään usko sitä, mitä meille määräät; ikäänkuin pitäisit sitä pilana, huvittavana päähänpistona, jonkinlaisena naurettavana ilveilynä… En vain tämänpäiväisistä sanoistasi ole saanut tämmöistä käsitystä. Jo sinä iltana, tiistaina, kun palasin täältä luoksesi, kuulin sinulta muutamia kummallisia lauseita, jotka minua ihmetyttivät, vieläpä pahoittivatkin mieltäni. Keskiviikkonakin, matkaan lähteissäsi, teit sinä samoin muutamia viittauksia nykyisestä asemastamme, sanoit Natashastakin — ei loukkaavasti, päinvastoin, mutta kumminkaan ei sillä tapaa, kuin minä olisin tahtonut sinulta kuulla, sanoithan jotenkin liian keveästi, ikäänkuin rakkaudetta, ilman oikeata kunnioitusta häntä kohtaan… Sitä on vaikea selittää, mutta lausumistapa oli selvä; sydän tuntee semmoisen. Sano nyt minulle, että minä olen erehtynyt. Saa minut uskomaan toista, rohkaise minua ja … ja Natashaa, sillä sinä loukkasit häntäkin. Minä arvasin sen jo ensi katseesta, kun tänne tulin…

Alesha lausui tämän innolla ja pontevasti. Natasha kuunteli häntä jonkinlaisella juhlallisuudella ja, kokonaan liikutuksen valtaamana, hohtavin kasvoin, lausui itsekseen tuon puheen kestäessä: "niin, niin, niin se on"! Ruhtinas tuli hämilleen.

— Ystäväiseni, vastasi hän, — minä tietysti en voi kaikkea muistaa, mitä sinulle olen puhunut; mutta tuntuu hyvin kummalliselta, että sinä sillä tapaa ymmärsit sanani. Minä olen valmis tekemään kaiken voitavani, saadakseni sinut tuosta vakuutuksestasi luopumaan. Jos minä nyt nauroinkin, niin on se ymmärrettävissä. Sanon sinulle, että naurullani minä tahdoin peittää katkeran tunteeni. Kun minä ajattelen nyt, että sinä aiot pian tulla aviomieheksi, niin se tuntuu nyt minusta kokonaan mahdottomalta, mielettömältä, ja, älä pahastu, naurettavaltakin. Sinä moitit minua tuosta naurusta, mutta minä sanon, että se kaikki on sinun tähtesi. Minä syytän itseänikin: ehkä minä pidin vähän vaaria sinusta viime aikana ja sen vuoksi vasta nyt, tänä iltana, sain tietää, mihin sinä voit kelvata. Nyt minä vapisen, kun ajattelen tulevaisuuttasi Natalia Nikolajevnan kanssa: minä olen kiirehtinyt; minä huomaan, ettette ollenkaan ole toistenne kaltaisia. Rakkaus aina laimenee ja katoaa, mutta erilaisuus jää ijäksi. Minä en huoli puhuakaan sinun kohtalostasi, mutta ajatteleppas, jos sinulla vain on rehelliset tarkoitukset, viet sinä kanssasi turmioon myöskin Natalia Nikolajevnan, suorastaan tuhoon saatat! Tässä sinä nyt puhuit kokonaisen tunnin rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan, vakuutusten jaloudesta, jaloista ihmisistä, joihin tutustuit; mutta kysyppäs Ivan Petrovitshilta, mitä minä hänelle sanoin äsken, kun nousimme tänne neljänteen kerrokseen noita inhottavia rappuja myöten ja pysähdyimme tuonne oven taakse, kiittäen Jumalaa elämämme ja jalkaimme pelastuksesta? Tiedätkös, mimmoinen ajatus tuli heti mieleeni? Minä ihmettelin, kuinka sinä voit, niin paljon kuin rakastatkin Natalia Nikolajevnaa, kuinka voit sallia, että hän asuu tällaisessa huoneessa? Mitenkä sinä et arvannut, että jos sinulla ei ole varoja, jos sinulla ei ole kykyä täyttää velvollisuuksiasi, niin ei sinulla ole oikeutta olla aviomiehenäkään, ei ole oikeutta ottaa päällesi mitään velvollisuuksia. Ei rakkaus yksin riitä; rakkaus näkyy töissä; mutta sinä ajattelet näin: "vaikka kärsikin kanssani, mutta elä kanssani", — sehän ei ole humaanista, se ei ole jalomielistä! Puhua yleisestä rakkaudesta, innostua yleisihmisellisistä kysymyksistä ja samalla tehdä rikoksia rakkautta vastaan, eikä edes huomata rikoksia — se on käsittämätöntä! Älkää keskeyttäkö minua, Natalia Nikolajevna, sallikaa minun lopettaa; minulla on kovin karvas mieli, ja minun täytyy saada puhua loppuun. Sinä puhuit, Alesha, että näinä päivinä sinua viehätti kaikki se, mikä on jaloa, kaunista, rehellistä, ja soimasit minua, ettei meidän seurapiirissämme ole semmoisia viehätyksiä, mutta vain kuivaa järkisyyttä. Katsos: viehättyä ylevästä ja kauniista ja sen jälkeen, mitä tapahtui täällä tiistaina, unohtaa neljänä päivänä se, jonka, kuten luulisi, pitäisi olla kallein sinulle maailmassa! Vieläpä kerroit kiistelyistäsi Katarina Feodorovnan kanssa, että Natalia Nikolajevna niin paljon rakastaa sinua, on niin jalosydämminen, että antaa käytöksesi anteeksi. Mutta millä oikeudella sinä luotat tuohon anteeksi saantiin niin vahvasti, että ehdotat vedon panoa? Etköhän sinä kertaakaan ajatellut, kuinka paljon kärsimyksiä, katkeria ajatuksia, epäilyksiä, epäluuloja sinä näinä päivinä saatoit Natalia Nikolajevnalle? Senkö vuoksi, että siellä sinua viehättivät jotkin uudet aatteet, olisi sinulla oikeus laimin lyödä ensimäinen velvollisuutesi? Suokaa anteeksi, Natalia Nikolajevna, etten minä pitänyt lupaustani. Mutta nykyinen asia on tärkeämpi tuota lupausta: te tulette sen käsittämään… Tiedätkös, Alesha, että minä tapasin Natalia Nikolajevnan semmoisissa kärsimyksissä, että niistä hyvin ymmärtää, millaiseksi helvetiksi sinä hänelle muutit nämät neljä päivää, joiden päinvastoin olisi pitänyt olla hänen elämänsä parhaimpia päiviä. Moinen käytös toiselta puolen ja — sanoja, sanoja, sanoja vain toiselta … enkö minä olisi oikeassa! Ja kaiken tämän jälkeen sinä voit syyttää minua, kun itse kokonaan olet syypää?

Ruhtinas päätti puheensa. Hän viehättyi kaunopuheliaaksi eikä voinut meiltä salata riemuansa. Kun Alesha kuuli Natashan kärsimyksistä mainittavan, katsahti hän suruisesti Natashaan, mutta Natasha oli jo tehnyt päätöksensä.

— Älä huoli, Alesha, surra, virkkoi Natasha, — toiset ovat syyllisempiä sinua. Istu ja kuuntele, mitä nyt aion sanoa isällesi. On jo aika lopettaa tämä!

— Puhukaa, Natalia Nikolajevna, ehätti ruhtinas sanomaan: — pyydän sydämmestäni teiltä sitä! Olen jo kaksi tuntia kuullut siitä arvoituksia. Tämä käy sietämättömäksi, ja, täytyypä minun sanoa, en odottanut täällä tämmöistä vastaanottoa.