— Ehkä; sillä te luulitte lumoavanne meidät sanoilla, niin ettemme huomaisikaan teidän salaisia tarkoituksianne. Mitäpä teille selittäisin! Tehän itse tiedätte kaikki ja ymmärrätte kaikki. Alesha on oikeassa. Suurin ja ensimäinen halunne on — saada meidät eroitetuiksi. Jo kauan ennen melkein ulkoa tiesitte kaikki, mitä täällä tapahtuu tuon tiistai-illan jälkeen, ja laskitte kaikki kuten viisi sormeanne. Minä jo sanoin teille, ettette todella pidä minua sinä, minä sanotte pitävänne, ettekä katso aikomaamme liittoa totiselta kannalta. Te teette meistä pilaa; te pelaatte omaa peliänne ja teillä on varma päämaali. Pelinne on varma. Alesha oli oikeassa sanoessaan, että te pidätte tätä kaikkea pilanäytelmänä. Teidänhän päinvastoin tulisi iloita eikä moittia Aleshaa, sillä aavistamatta mitään täytti hän kaiken sen, mitä te häneltä toivoittekin, ehkäpä vielä enemmänkin.
Minä kivetyin hämmästyksestä. Niin, minä luulinkin, että tänä iltana tapahtuu jokin katastrofi. Mutta Natashan liian jyrkkää avomielisyyttä ja salaamatonta halveksivaa värettä äänessään minä mitä suurimmasti kummastelin. Hän siis todellakin jotain tiesi, ajattelin, ja päätti kohta panna toimeen räjähdyksen. Ehkäpä hän malttamattomana odotti ruhtinaan tuloa, jotta saisi yhdellä kertaa sanoa hänelle kaiken. Ruhtinas kalpeni hiukan. Aleshan kasvoilla näkyi naivista pelkoa ja uuvuttavaa odotusta.
— Muistakaa, mistä te nyt juuri minua syytitte, huudahti ruhtinas, — ja edes hiukan miettikää sanojanne. Minä en ymmärrä tästä mitään.
— Ahaa! Te ette siis tahdo ymmärtää muutamasta sanasta, sanoi Natasha, — hänkin, Alesha, käsitti teidät samalla tapaa, kuin minä, emmekä me siitä ole neuvotelleet, emme edes tavanneet toisiamme! Hänestäkin tuntuu, että te pelaatte kanssamme halpaa, solvaavaa peliä, mutta hänpä rakastaa teitä ja luottaa teihin, kuten jumaluuteen.
Te ette huolinut olla hänen suhteensa varovampi, viekkaampi; luotitte siihen, ettei hän huomaa. Mutta hänellä on herkkä, hellä ja vastaanottavainen sydän, ja teidän sananne, teidän lausumistapanne, kuten hän sanoo, jäivät hänen sydämmeensä…
— Ei, en ymmärrä mitään! toisti ruhtinas kääntyen minuun mitä kummastuneimman näköisenä, ikäänkuin olisi kutsunut minut todistajaksi. Hän oli ärtynyt ja kiivaili. — Te olette epäilevä, olette levoton, pitkitti ruhtinas kääntyen Natashaan, — ei muuta mitään, kuin että te olette mustasukkainen Katarina Feodorovnalle ja siksi olette valmis syyttämään koko maailmaa ja minua enin kaikista… ja sallikaakin sanoa kaikki: kummallisen käsityksen voi saada teidän luonteestanne… En ole tottunut moisiin kohtauksiin; en hetkeksikään jäisi tänne tämän jälkeen, jos ei poikani etu olisi kysymyksessä… Minä yhä vielä odotan, ettekö näkisi hyväksi antaa selitystä?
— Te vain siis yhä olette itsepäinen, ettekä tahdo ymmärtää muutamasta sanasta, huolimatta siitä, että sen kaiken hyvin hyvästi ulkoa osaatte? Vaaditteko välttämättömästi, että minä sanoisin teille suoraan kaikki?
— Sitähän minä odotankin.
— Hyvä, kuulkaa siis, huudahti Natasha säihkyvin silmin, — minä sanon kaikki, kaikki!