— Sallikaapas, huudahti ruhtinas, — päin vastoin tuo tosiasia…
— Minä sanon, keskeytti jyrkästi Natasha, — te kysyitte itseltänne sinä iltana: "mitä nyt on tehtävä?" ja päätitte sallia poikanne ottaa minut vaimokseen, ei todellisuudessa, mutta niin vain, sanoilla, saadaksenne vaan hänet rauhoittumaan. Hääpäivän, ajattelitte, voi siirtää mihin asti tahansa, mutta uusi rakkaus on jo alkanut, te sen huomasitte. Ja niinpä siis tuolle uuden rakkauden alulle te perustittekin kaiken tulevaisuuden toiveenne.
— Romaanit, romaanit, lausui ruhtinas puoliääneen, ikäänkuin itsekseen, — yksinäisyys, haaveilut ja romaanien lukeminen!
— Niin, juuri tuohon uuteen rakkauteen te kaiken toivonne perustitte, toisti Natasha kuulematta ja välittämättä ruhtinaan sanoista, ollen kuni kuumeessa ja yhä kiihtyvällä innolla pitkittäen, — ja millaiset edellykset tuolle uudelle rakkaudelle! Sehän alkoi jo silloin, kun Alesha vielä ei tuntenut tuon tytön kaikkia ominaisuuksia. Juuri silloin, kun hän tuona iltana avaa sydämmensä tuolle tytölle, ilmoittaa, ettei voi häntä rakastaa, sillä velvollisuus ja toinen rakkaus sen estävät häneltä, — tuo tyttö ilmaisee äkkiä hänelle niin paljon jaloutta, niin paljon myötätuntoisuutta häntä ja kilpailijatansa kohtaan, niin paljon sydämmellistä anteeksiantoa, että Alesha, vaikka tunsikin tytön kauniiksi, ei tähän saakka voinut otaksuakaan, että hän olisi niin ihana! Alesha silloin tultuaan minun luokseni, ei muusta puhunutkaan, kuin Katarina Feodorovnasta; niin suuresti oli hän Aleshaa hämmästyttänyt. Siispä jo huomenna täytyi hänen välttämättömästi saada tavata uudestaan tuo ihana olento, vaikkapa vain yksistään kiitollisuuden tunteen kehoittamana. Ja miksikä ollakaan menemättä hänen luoksensa? Eihän tuo entinen enää kärsi, hänen kohtalonsa on ratkaistu, onhan hänelle luvattu koko elämän aika, miksei tälle muutama hetkinen… Ja olisipa tuo Natasha kovin mustasukkainen, jos noiden muutaman hetkisen tähden olisi luulevainen. Ja niin tuolta Natashalta anastetaan huomaamatta päivä, toinen, kolmas… Tällä ajalla tuo tyttö osottautuu hänelle kokonaan odottamattomassa, uudessa valossa; hän on niin jalomielinen, innostunut ja samalla niin naivisen lapsellinen ja siinä niin yhtäläinen luonteeltaan Aleshan kanssa. He vannovat toisilleen ystävyyttä, veljeyttä, eivät lupaa elämässään erota. "Jonkun viisi- kuusituntisen puhelun" aikana koko sielunsa on valmis ottamaan vastaan uusia tunteita ja koko sydämmensä antautuu. Tulee viimein aika, — niin te ajattelette — Alesha vertaa entistä rakkauttansa uuteen rakkauteensa, vertaa niitä vereksiin tunnelmiinsa: tuolla on kaikki tuttua, jokapäiväistä; tuolla ollaan niin totisia, vaativaisia; tuolla ollaan mustasukkaisia, moititaan, kyynelöidään. Mutta jos käydäänkin hänen kanssaan leikkimään, pelailemaan, niin se ei tapahdu kuni vertaisen kanssa, vaan kuni lapsen … mutta pääasia: kaikki on niin vanhaa, tunnettua…
Kyyneleet ja katkera puistutus ahdistivat Natashaa, mutta hän pidätti ne vielä hetkiseksi.
— Mitäpäs sitten? Sitten vain aikaa; eihän häät Natashan kanssa ole määrätyt heti vietettäviksi; aikaa on paljon ja kaikki muuttuu… Sillä aikaa tekevät teidän sananne, viittauksenne, selityksenne, kaunopuheliaisuutenne tehtävänsä… Saahan valehdellakin tuosta harmillisesta Natashasta, saa esittää hänet niin epäedullisessa valossa ja … kuinka se kaikki päättyy on tietämätöntä, mutta voitto on oleva teidän! Alesha! Älä syytä minua, ystäväiseni! Älä sano, etten minä ymmärrä rakkauttasi ja en osaa sille antaa täyttä arvoa. Tiedänhän minä, että sinä nytkin rakastat minua ja ehkäpä et nyt käsitä valituksiani. Minä tiedän tehneeni kovin, kovin pahoin, kun nyt kaiken tämän toin ilmi. Mutta minkä minä sille voin, jos minä sen kaiken ymmärrän ja yhä enemmän rakastan sinua … kokonaan … mielettömästi!
Hän peitti käsillään kasvonsa, heittäytyi tuolille ja alkoi itkeä kuni lapsi. Huudahtaen kiirehti Alesha hänen luoksensa. Alesha ei koskaan voinut kyynelittä nähdä Natashan kyyneleitä.
Näytti siltä, että Natashan itku pelasti ruhtinaan pulasta: Natashan kaiken innostuksen tuon pitkän selityksen kestäessä, kaiken ruhtinasta kohdanneen katkeruuden, joka jo paljaasta säädyllisyydestä olisi pakottanut loukkaantumaan, tämän kaiken voi nyt selittää mielettömän mustasukkaisuuden tuottamaksi, tai loukatun rakkauden taikka sairauden saattamaksi. Tulipa sen johdosta osottaa myötätuntoisuuttansa.
— Rauhoittukaa, Natalia Nikolajevna, lohdutteli ruhtinas, — tämä kaikki johtuu kiihkeydestä, mietiskelemisestä, yksinäisyydestä… Te olitte kovin pahastunut Aleshan kevytmielisen käytöksen vuoksi… Mutta eihän se häneltä ollut muuta, kuin kevytmielisyyttä. Tärkein seikka, josta te erittäin huomautitte, tiistainen tapahtuma, olisi pikemmin oleva todisteena teille hänen rajattomasta kiintymyksestään teihin, mutta te päinvastoin ajattelitte…
— Oi, älkää puhuko minulle, älkää edes nyt minua piinatko! keskeytti Natasha katkerasti itkien. — Minulle sanoi sydämmeni kaikki, ja jo aikaa sitten sanoikin! Luuletteko te todellakin, etten minä ymmärrä, että Aleshan entinen rakkaus on ohi mennyttä. Täällä, tässä huoneessa, yksin … kun hän jätti, unehutti minut … minä kaikki nuot hetket elin … kaikki punnitsin… Mitäpäs minä olisinkaan voinut tehdä! Minä en syytä sinua, Alesha… Miksikä te minulle valehtelette? Luuletteko te oikein todella, etten minä ole koettanut itse itselleni valehdella!… Oi, niin usein, niin monasti! Enkö minä olisi ottanut huomioon hänen äänensä jokaista värettä? Enkö minä olisi oppinut lukemaan hänen kasvoistansa, hänen silmistänsä? Kaikki, kaikki on murtunut, kaikki kuollut, haudattu… Oi, minua onnetonta!