Alesha, polvillaan ollen hänen edessään, myöskin itki.
— Niin, niin, se on minun syytäni! Kaikki se on minun tähteni! sanoi
Alesha itkunsa välistä.
— Ei, älä syytä itseäsi, Alesha … sen ovat muut meidän vihollisemme tehneet. Se on heidän työtään … heidän!
— Mutta sallikaahan minun viimeinkin, alkoi ruhtinas hiukan maltittomana, — millä perusteella te minun syykseni luette kaikki nuo … rikokset? Nehän ovat vain teidän arvelultanne, jotka eivät ole mitenkään todistettuja…
— Todistuksia! huudahti Natasha, nousten äkkiä seisomaan, — te tahdotte todistuksia, te kavala ihminen! Te ette voinut, ette saattanut muuten toimia tullessanne tänne tarjouksinenne! Teidän täytyi rauhoittaa poikaanne, nukuttaa hänen omatuntonsa, jotta hän vapaammin ja rauhallisemmin kokonaan antautuisi Katjalle; muuten hän aina olisi muistellut minua, ei olisi myöntynyt ehdotukseenne, mutta te kyllästyitte odottamaan. Mitä, eikö se ole tosi?
— Täytyypä minun tunnustaa, vastasi ruhtinas katkera iva-hymy huulillaan, — jos minä olisin tahtonut teitä pettää, olisin minä todellakin niin tehnyt; te olette hyvin … teräväjärkinen, mutta ensin täytyy näyttää toteen ja vasta silloin loukata ihmisiä moisilla syytöksillä…
— Näyttää toteen! Entäs koko teidän entinen käytöksenne, kun te koetitte ryöstää Aleshaa minulta! Se, joka neuvoo poikaansa halveksimaan ja leikkimään tämmöisillä velvollisuuksilla maallisten etujen vuoksi, rahan tähden, — se turmelee hänet! Mitä te äsken puhuitte rapuista ja huonosta asunnosta? Ettekö te itse lakkauttaneet rahat, jotka ennen hänelle annoitte, pakottaaksenne meitä puutteella ja nälällä eroon? Teidän syystänne on tämmöinen asunto, tämmöiset rappuset, ja te syytätte nyt häntä, te, ulkokullattu ihminen! Ja mistä te äkkiä saitte silloin, sinä iltana, semmoisen innon, semmoisia uusia, teille kokonaan vieraita vakuutuksia? Ja minkä vuoksi minä teille tulin niin tarpeelliseksi? Minä astuskelin täällä nämä neljä päivää; minä tarkoin mietiskelin kaikki, punnitsin kaikki, jokaisen teidän sananne, kasvojenne ilmeen, ja tulin vakuutetuksi, että se kaikki oli teeskentelyä, kaikki solvaavaa, halpamielistä, ja kelvotonta ilveilyä, narripeliä… Minä tunnen teidät, kauan aikaa olen tuntenut! Joka kerta, kun Alesha tuli teidän luotanne, arvasin minä hänen kasvoiltansa, mitä olitte hänelle puhuneet, vakuuttaneet; kaiken vaikutuksenne häneen olen oppinut tuntemaan! Ei, ette te minua voi pettää! Ehkä teillä on vielä joitakin tarkoituksia, ehkäpä minä en vielä kaikkein tärkeintä sanonutkaan; sama se! Te olette pettänyt minua — se on pääasia! Se teille pitikin suoraan vasten kasvoja sanoa!
— Sekö vain? Siinäkö koko todisteet? Mutta ajatelkaa, te raivoisa nainen: sillä tempullahan (kuten te nimitätte tiistaillista tarjoustani) minä liian paljon sidoin itseäni. Se olisi ollut liian kevytmielistä minulle…
— Millä, millä te sidoitte itseänne? Mitä teille merkitsee pettää minua? Ja mitä muka on sortaa jotain tyttöä! Hän hän on onneton karkulainen, isänsä hylkäämä, turvaton, _itsensä uhrannut, epäsiveellinen!_Maksaako vaivaa hänen suhteensa kursailla, jos tuo ilveily voi tuottaa vaikkapa jonkunkaan, vaikkapa pienimmänkään hyödyn!
— Mihinkä asemaan te itsenne asetatte, Natalia Nikolajevna, ajatelkaapas! Te ehdottomasti väitätte, että minä olen teitä loukannut. Mutta tuo loukkaus on niin törkeä, niin halpamainen, etten minä ymmärrä, kuinka voi sitä edes otaksua, sitä vähemmin pysyä siinä väitteessä.