Täytyy olla jo kaikkeen totutettu, että niin helpolla voi sitä luulla, älkää panko pahaksenne. Minä luulen olevani oikeassa moittiessani teitä, sillä tehän ärsytätte poikaani minua vastaan: jos hän ei jo nyt noussut minua vastaan, niin sydämmensä kumminkin on minua vastaan…
— Ei, isä, ei! huudahti Alesha, — jos minä en noussut sinua vastaan, niin uskon, ettet sinä voinut solvata, enkä voikaan uskoa mahdolliseksi, että niin saattaa solvata!
— Kuuletteko? huudahti ruhtinas.
— Natasha, minä se olen kaikkeen syypää, älä syytä häntä. Se on syntiä ja kauheata!
— Kuuletko, Vanja? Hän on jo minua vastaan! huudahti Natasha.
— Jo on kyllä! sanoi ruhtinas, — täytyy lopettaa tämä ikävä näytelmä. Tämä sokea ja raivoisa mustasukkaisuuden puuska, mikä on mennyt yli kaikkien rajojen, kuvaa minulle aivan uudessa valossa teidän luonteenne. Olen saanut varoituksen. Olemme kiirehtineet, todellakin kiirehtineet. Te ette edes huomaakaan, mitenkä minua loukkasitte; teidän mielestänne ei se merkitse mitään. Olemme kiirehtineet … kiirehtineet … tietysti sanani täytyy pysyä pyhänä, mutta … minä olen isä ja toivon onnea pojalleni…
— Te otatte sananne takaisin, huudahti Natasha mitä kiihkeimmin, — olette mielissänne saamastanne tilaisuudesta! Mutta tietäkää, että minä itse jo kaksi päivää tätä ennen, täällä, yksinäni, päätin vapauttaa poikanne lupauksestansa, ja nyt sen sanon uudestaan kaikkien kuullen. Minä kieltäyn!
— Se on, ehkä te tahdotte herättää hänessä hänen kaiken entisen levottomuutensa, velvollisuuden tunteen, kaiken "ikävän omiin velvollisuuksiinsa" (kuten te äsken nimititte), tarkoituksessa sillä uudestaan kiinnittää hänet itseenne entisekseen. Sehän on teidän teorianne mukaista; sen vuoksi minä niin puhunkin; mutta jo riittää; aika ratkaiskoon. Minä tahdon odottaa levollisempaa hetkeä, selittääkseni teille kantani. Minä toivon, ettemme me kokonaan katkaise suhteitamme. Samoin toivon myöskin, että te opitte paremmin arvostelemaan minua. Jo tänään päätin ilmoittaa teille suunnitelmani vanhempienne suhteen, josta te olisitte huomannut … mutta kyllin nyt! Ivan Petrovitsh, lisäsi ruhtinas lähestyen minua, — nyt enemmän kuin koskaan on minulle suuresta arvosta tutustua kanssanne likemmin, puhumattakaan siitä, että se on ollut toivoni jo kauan aikaa. Toivon, että te ymmärrätte minut… Näinä päivinä tulen luoksenne; sallittehan sen?
Minä kumarsin. Minustakin tuntui, ett'en enää voi välttää hänen tuttavuuttansa. Hän puristi kättäni, ääneti kumarti Natashalle ja läksi pois, ollen muka hyvin loukkaantunut.