Hetkisen aikaa pysyimme kaikki ääneti. Natasha istui ajatuksissaan, murheisena ja lannistuneena. Koko hänen energiansa oli kerrassaan kadonnut. Hän tuijotti suoraan eteensä mitään näkemättä, ikäänkuin olisi unohtanut itsensä, ja piteli Aleshan kättä omassaan. Alesha itki suruansa hiljaa, toisinaan katsahtaen Natashaan aralla uteliaisuudella.
Lopulta alkoi Alesha arasti lohdutella Natashaa, pyyteli häntä olemaan suuttumatta, syytti itseänsä; hyvin huomasi, että hän hyvin mielellään tahtoi tehdä isänsä syyttömäksi ja että juuri se asia oli erittäin hänen sydämmellänsä; useamman kerran hän alkoi siitä puheen, mutta ei uskaltanut selvään ilmaista ajatustansa peläten herättää uudestaan Natashan suuttumusta. Hän vannoi Natashalle ainaista, muuttumatonta rakkautta ja innolla puolustihe kiintymyksestään Katjaan; lakkaamatta toisti, että hän rakasti Katjaa, sisarenansa, niinkuin rakasta, hyvää sisarta, jota ei voi kokonansa hyljätä; että se olisikin tyhmästi ja armottomasti tehty häneltä, ja yhä vain vakuutti, että jos Natasha oppii tuntemaan Katjan, niin he kumpikin heti tulevat ystävyksiksi, eivät milloinkaan erkane, ja silloin ei enää tule olemaan millaisiakaan väärinkäsityksiä. Tuo tuuma häntä erinomaisesti miellytti. Poika parka ei ensinkään valehdellut. Hän ei ymmärtänyt Natashan pelkoa, eikä muutenkaan yleensä ymmärtänyt, mitä äskettäin Natasha oli ruhtinaalle puhunut. Sen hän käsitti, että he olivat riitaantuneet, ja se, se juuri erittäin, painoi kuni kivi hänen sydäntänsä.
— Syytätkö sinä minua isäsi vuoksi? kysäsi Natasha.
— Voinko minä sinua syyttää, vastasi hän katkeralla mielellä, — kun olen itse kaikkeen syypää? Minähän se sinut saatoin noin vihastumaan, ja vihassasi sinä isääni syytit, sillä sinä tahdot minua puolustaa: sinä aina puolustat minua, vaikk'en minä sitä ansaitse. Tuli löytää syyllinen, sinäpä ajattelitkin, että se oli hän. Mutta hän, oikein totta, ei ole syyllinen! huudahti Alesha innostuksella. — Sitäkö varten hän tänne tuli! Sitäkö osasi odottaa!
Mutta huomattuaan, että Natasha katsoo häneen surullisesti ja moittivasti, hän samassa peljästyi.
— En, en minä tahdo puhua siitä, suo anteeksi, sanoi hän. — Minä olen syypää kaikkeen!
— Niin, Alesha, lausui Natasha katkeralla mielellä. — Nyt on isäsi astunut välillemme ja häirinnyt kaiken rauhamme, häirinnyt sen elinijäksemme. Sinä olet aina luottanut minuun enemmän, kuin kehenkään muuhun; nyt on hän vuodattanut sinun sydämmeesi epäluulon minua vastaan, vuodattanut epäilystä; sinä syytät minua; hän otti minulta puolen sydäntäsi. Musta kissa on välillämme juossut.
— Älä sano niin, Natasha. Miksi sinä sanot "musta kissa?"
Alesha loukkaantui tuosta lauseesta!
— Valehyvyydellänsä, valheellisella jalomielisyydellänsä veti hän sinut puoleensa, jatkoi Natasha, — ja käy nyt yhä enemmän ja enemmän sinua nostattamaan minua vastaan.