— Kas, mokomaa! No, minä annan kunniasanani.
— — Mainiosti ja jalomielisesti. Minne matka?
— Tänne, vastasin minä osottaen oikealle.
— No, ja minulla on tänne, sanoi hän osottaen vasemmalle. —
Hyvästi, Vanja! Muista, kello seitsemän!
"Kummallista", ajattelin katsoen hänen jälkeensä.
Illalla aioin käydä Natashan luona. Mutta kun nyt lupasin Maslobojeville, niin päätin lähteä nyt heti Natashan luo. Olin vakuutettu siitä, että tapaan siellä Aleshan. Hän todellakin oli siellä ja kovin ilostui, kun minä astuin huoneeseen.
Hän oli erittäin herttainen, erinomaisen hellä Natashalle, ja oikeinpa tuli iloiseksi minut tavatessaan. Natasha kyllä koetti näyttää iloiselta, mutta hyvin voi huomata, että se kävi yli hänen voimiensa. Kasvonsa olivat kärsivät ja kalpeat; viime yönä oli hän nukkunut huonosti. Aleshaa kohtaan näytti hän olevan erittäin lempeä.
Vaikka Alesha puhuikin paljon, kertoeli kaikenlaista, nähtävästi tahtoen ilahduttaa Natashaa ja saada hymyilyn hänen huulillensa, jotka väkisten vastustivat hymyilyä, kumminkin tuntuvasti vältti hän puhua Katjasta ja isästänsä. Varmaankaan ei ollut eilinen sovitusyrityksensä onnistunut.
— Tiedätkös mitä? Alesha niin mielellään tahtoisi lähteä täältä, mutta pelkää, kuiskasi minulle Natasha kiireisesti, kun Alesha meni jotain Mavralle sanomaan. — Minä pelkään itse hänelle sanoa, että hän läksisi; sillä kenties hän silloin ei uhallakaan lähde, mutta enin kaikkea pelkään, että hän ikävystyy ja sen vuoksi kokonaan kylmenee minulle! Mitä on nyt tehtävä?
— Ah, Herrani, millaiseen asemaan te saatattekaan itseänne! Ja mitenkä epäileviä te olette, kuinka te toistanne vakoilette! Eikös olisi parasta selvittää välit kerrassaan ja se siitä. Tämmöinen elämä voi ehkä todellakin käydä hänelle ikäväksi.