— Minä juuri kohtasin teidän isänne.
— Missä? ehätti hän kysymään säikähtyneenä.
— Kadulla, aivan sattumalta. Hän pysähtyi hetkiseksi puhelemaan kanssani, pyysi taas olemaan tuttuja. Kyseli teistä: enkö minä tietäisi, missä te nyt olette? Hän tahtoo välttämättömästi tavata teitä, jotain sanoakseen teille.
— Ah, Alesha, mene hänen luoksensa, ehätti Natasha sanomaan, arvaten tarkoitukseni.
— Mutta … missäs minä hänet tapaisin? Liekö hän kotona?
— Ei, muistaakseni hän sanoi, että hän menee kreivittären luo.
— No, mitä nyt tekisin … lausui Alesha yksinkertaisesti, katsoen surullisesti Natashaan.
— Ah, Alesha, mitäpäs tässä miettiä, sanoi Natasha. — Oikeinko sinä todella tahdot katkaista tuttavuutesi siellä rauhoittaaksesi minua. Onhan se lapsellista. Ensiksikin on se mahdotonta, ja toiseksi olet sinä oleva suorastaan kiittämätön Katjalle. Olettehan ystävyksiä; sopiiko noin jyrkästi katkaista ystävyyden siteet. Ja sitten, sinä teet minulle vääryyttä, jos luulet, että minä olen niin luulevainen. Mene, viipymättä mene, minä pyydän sinua! Isäsikin tulee rauhallisemmalle mielelle.
— Natasha, sinä olet enkeli, mutta minä en ole sormesi arvoinenkaan! huudahti Alesha riemuissaan ja katuvana. — Sinä olet niin hyvä, mutta minä … minä … no, kuule siis! Minä juuri tuolla keittiössä pyysin Ivan Petrovitsia auttamaan minua, jotta pääsisin luotasi. Hän on tämän keksinytkin. Mutta älä tuomitse minua, Natasha, enkelini! Minä en ole ollenkaan syyllinen, sillä minä rakastan sinua tuhatta vertaa enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa ja sen vuoksi keksin uuden ajatuksen: sanoa kaikki Katjalle ja viipymättä kertoa hänelle koko meidän nykyinen asemamme sekä kaikki se, mitä illalla tapahtui. Hän keksii jotain pelastukseksemme, hän on meille täydestä sydämmestään uskollinen…
— No, niinpä menekin, sanoi Natasha hymyillen — ja kuules, ystäväni, minäkin niin mielelläni tahtoisin tutustua Katjaan. Mitenkä, se kävisi päinsä?