Aleshan riemulle ei ollut rajoja. Samassa alkoi hän tehdä ehdotuksia, miten saattaisi tutustua. Hänen mielestään voi se tapahtua hyvin helposti: Katja löytää keinon. Alesha kehitti aatettansa lämmöllä, innostuneesti. Lupasi jo tänään tuoda vastauksenkin, kahden tunnin kuluttua jo, ja sitten hän istuu koko illan Natashan luona.
— Tuletko todellakin? kysäsi Natasha Aleshan lähtiessä.
— Epäiletkö sinä? Hyvästi, Natasha, hyvästi, sinä minun rakkaani, — ijäti rakastamani! Jää hyvästi, Vanja! Ah, Jumalani, minä huomaamattani sanon teitä Vanjaksi; kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä rakastan teitä — miksi me emme ole keskenämme sinuja? Olkaamme sinuja.
— Olkaamme vaan.
— Jumalan kiitos. Tuo on minulle sata kertaa tullut mieleen. Minä en vaan rohjennut sitä sanoa teille. Kas nyt taas sanoin: teille. On, näes, niin vaikeata sanoa sinä. Muistaakseni, jossain Tolstoin teoksessa on tuo asia somasti kerrottu: kaksi ihmistä lupasivat puhutella toisiaan sinuksi, mutta eivät mitenkään voi sitä tehdä ja siksi välttävät semmoista lausetapaa, jossa tulisi käyttää asemosanoja. Ah, Natasha! Emmekö jolloinkin lue uudestaan "Lapsuus ja nuoruus" kertomusta; onhan se niin kaunis!
— No, mene, mene, kehoitti Natasha nauraen, — iloissaan unohtui tänne puhelemaan.
Alesha suuteli Natashan kättä ja läksi kiireesti.
— Näetkös, näetkös, Vanja! sanoi Natasha ja alkoi itkeä.
Viivyin hänen luonaan pari tuntia, lohdutin häntä ja sain hänet vakuutetuksi kaikesta. Tietysti hän oli aivan oikeassa, kaikki pelkonsa oli oikeutettua. Sydämmeni oli täynnä surua, kun ajattelin hänen nykyistä asemaansa; minä pelkäsin hänen puolestaan. Mutta mikäs neuvoksi?
Minä kummeksin myöskin Aleshan käytöstä: hän rakasti Natashaa yhtä paljon kuin ennenkin, kenties katumuksen ja kiitollisuuden tunteen valtaamana vielä enemmän, kiihkoisammin. Mutta samalla otti uusi rakkaus vanhan sijan hänen sydämmessänsä. Miten tämä oli päättyvä, — sitä oli mahdoton edeltäpäin sanoa. Minä olin hyvin utelias näkemään Katjaa. Lupasin uudelleen Natashalle tutustua Katjaan.