— Sinulle sekä Aleksandra Semenovnalle. Tämän kaiken on hän keksinyt.
— Äläppäs, kas vaan! Johan sen arvasin! huudahti Aleksandra
Semenovna punehtuen, mutta siltä aina yhtä tyytyväisen muotoisena. —
Ei saisi ottaa vierasta kunnollisella tavalla vastaan; minä muka olen
siihen syypää!
— Aivan aamusta asti, ajatteles, aamusta asti, kun vain kuuli, että sinä tulet iltasella, oli puuhassa; oikein oli tuskissa…
— Taasen valehteli! Ei ensinkään aamusta aikain, mutta eilen illasta. Sinä kun tulit kotiin eilen illalla, heti sanoit, että he tulevat vieraaksi koko illaksi.
— Senpäs te kuulitte väärin.
— Enpäs ensinkään kuullut väärin, asia oli niin. Minä en koskaan
valehtele. Ja miksikäs ei ottaa vierasta vastaan kunnollisesti?
Elämme, elämme, ketään meillä ei käy, vaikka meillä on kaikkea.
Nähkööt kunnon ihmiset, että mekin osaamme ihmisten tavoin elää.
— Ja mikä on pääasia — tietäkööt, mikä oivallinen emäntä ja järjestyksen toimittaja te olette, liitti Maslobojev. — Ajatteleppas, hyvä ystävä, mikä minulle tässä sattui. Työnnettiin ylleni hollantilainen paita, nappeja pistettiin ylt'yleensä, tohvelit, kiinalainen kauhtana, omin käsin kampasi ja voiteli tukkani — oikealla pergamootilla; tahtoi vielä joillakin hajuvesillä minua valella — krem-brulella, mutta silloin en enää kärsinyt, nousin kapinaan, näytin aviovaltaani…
— Eikä ollenkaan pergamootia, mutta parhainta ranskalaista hiusvoidetta, oikeassa kirjaillussa marmoripurkissa! ehätti Aleksandra Semenovna punastuneena sanomaan. — Ajatelkaas, Ivan Petrovitsh, ei päästä teaatteriin, ei tanssiaisiin, lahjottelee vain pukuja minulle; mitä iloa minulle niistä on? Pukeudun ja kävelen huoneessa yksinäni. Tässä tuonnoin sain suostumaan, olimme jo valmiina lähteäksemme teaatteriin: käännyin vain kiinnittämään rintaneulaa, hänpä samassa meni kaapin luo — yksi toisensa jälkeen, ja jo olikin hiivana. Siihen jäi menomme. Ei niin ketään käy meillä vieraana; aamusin vain käy asioilla joitakin ihmisiä; minut silloin käskevät pois. Ja kumminkin on meillä teekeittiöt, on astiat, on oivallisia kuppeja — kaikkea löytyy, kaikki on lahjoitettua. Ruoka-aineitakin meille kannetaan, melkein vain ainoastaan viinejä ostamme ja jotain hiusvoidetta ja juomahankintaa — pasteijaa, kinkkua ja konvehteja ostimme teitä varten! Vaikka edes joku näkisi, miten me elämme! Kokonaisen vuoden ajan ajattelin: kunhan tulee vieras, oikea kunnon vieras, silloin me kaikki näytämme ja tarjoilemme: silloin ihmiset kiittävät sekä itsellämmekin on hauska olla; mutta että minä tuon hupsun pään voitelin, niin ei hän nyt sitä ansaitsisi; tahtoisi aina olla likaisena. Nähkääs millainen kauhtana on yllään — sekin on lahjoitettu; mutta onko hän sen veroinen? Hän ei välittäisi muusta kuin humalassa olosta. Saattepa nähdä, että hän teillekin ennen teetä tarjoaa viinaa.
— Mitäs; hyvä asiahan se todella onkin; ryypätäänpäs, Vanja, kullankeltaista ja hopeanväristä, ja sitten virkistynein sieluin käydään käsin muihin juomiin.
— Kas, senhän arvasinkin!