— Älkää olko millännekään, Sashenka, kyllä teetäkin juomme, konjakin kanssa, teidän terveydeksenne.
— Niinpä arvasinkin! huudahti emäntä lyöden käsiänsä yhteen. — Tee on oikeata khanilaista, kuuden ruplaista, toissa päivänä kauppias lahjoitti, ja hän aikoo juoda sitä konjakin kanssa. Älkää totelko häntä, Ivan Petrovitsh, minä teille heti kaadan teetä … saattepa nähdä, miten mainiota se on!
Hän alkoi puuhailla teekeittiön ääressä. Nähtävästi minua aiottiin pidättää koko illan. Aleksandra Semenovna oli koko vuoden odottanut vierasta ja nyt aikoi minusta sen korvata. Tuo kaikki ei käynyt yhteen minun laskujeni kanssa.
— Kuules, Maslobojev, sanoin minä käyden istumaan, — enhän minä ensinkään tullut luoksesi vieraihin; tulin asialle: itse sinä minut kutsuit jotain sanoaksesi…
— No, asia asiana, mutta ystävällinen seurustelu on myöskin paikallaan.
— Ei, ystäväiseni, älä siihen luotakaan. Puoli yhdeksän sanon hyvästin. On välttämätön asia; olen luvannut…
— En luule. Kuules, mitä sinä teet minulle? Ja mitä sinä teet Aleksandra Semenovnalle? Katsoppas häntä, miten on hämmästynyt. Minkä vuoksi hän minut rasvasi — olenhan pergamootilla putsattu, ajatteles sitä!
— Sinä yhä lasket leikkiä, Maslobojev. Minä lupaan Aleksandra Semenovnalle, että ensi viikolla, no, vaikkapa perjantaina, tulen teille päivälliselle; mutta nyt olen luvannut, tai, paremmin sanoen, minun täytyy mennä erääseen paikkaan. Ole hyvä ja sano, mitä sinä aioit minulle ilmoittaa.
— Ettekö todellakaan ole muuta, kuin puoli yhdeksään! huudahti Anna Semenovna aralla, valittavalla äänellä, miltei itkien, tarjoten minulle lasin oivallista teetä.
— Olkaa huoleti, Sashenka; se on vain turhaa puhetta, ehätti Maslobojev. — Hän jää meille, turhaa kaikki. Mutta kuules, Vanja, sanoppas minulle, missä sinä yhä käyt? Mitä asioita sinulla on? Voiko saada tietää? Sinähän joka päivä käyt jossain, etkä työskentele…