— Ja minäpä aivan kuin vartavasten tulin luoksesi, kysyäkseni muun muassa hänestä. No sen ehtii vielä. Mutta miksikä sinä eilen minun poissa ollessani annoit Helenalleni makeisia, miksi hänen edessään tanssit? Ja mistä asiasta sinä hänen kanssaan puolitoista tuntia puhelit?
— Helena on pikku tyttö, kahdentoista tai yhdentoista vanha, asuu väliaikaisesti Ivan Petrovitshin luona, selitti Maslobojev Aleksandra Semenovnalle. — Katso, Vanja, katsos tuota, pitkitti Maslobojev osottaen sormellaan Aleksandra Semenovnaa, — kuinka hän punastuikaan kuultuaan, että minä vein tuntemattomalle tytölle namusia, miten punottaakaan, mitenkä vavahtikaan, aivan kuin me olisimme äkkiarvaamatta pistoolilla ampuneet … kas, kas silmäsiään, ne säkenöivät kuni tuliset hiilet. Älkääpäs ensinkään, Aleksandra Semenovna, koettako salata! Mustasukkainen olette. Jos en olisi selittänyt, että se on yksitoistavuotias tyttö, olisi kohta tukasta kiskonut, ei edes hiusvoidekaan olisi minua pelastanut!
— Ei se nytkään pelasta!
Tämän sanottuaan Aleksandra Semenovna yhdellä hyppäyksellä harppasi teepöydästä luoksemme ja ennenkun Maslobojev ehti suojella päätään, tarttui hänen tukkaansa ja riuhtoi siitä koko lailla.
— Tuossa sinulle, siinä saat! Uskallatko vieraan aikana sanoa minua mustasukkaiseksi, vieläkö uskallat, vieläkö, vieläkö!
Hänen kasvonsa tulivat aivan punaisiksi ja vaikka hän leikillään oli tekevinään, sattui kumminkin Maslobojeviin koko lailla.
— Kaikkea joutavaa puhuu! sanoi Aleksandra Semenovna totisena minulle.
— Nyt näit, Vanja, mimmoinen on eloni! Siitä syystä on välttämättömästi saatava ryyppy! päätti Maslobojev korjaellen tukkaansa, ja melkein juosten meni hän pullon luo. Mutta Aleksandra Semenovna ehti ennen häntä, kiiruhti pöydän luo, kaatoi ryyppyyn ja tarjosi hänelle, vieläpä lempeästi nipisti häntä poskeen. Maslobojev ylpeänä iski minulle silmää, napsautti kielellään ja juhlallisesti joi ryyppynsä.
— Makeisista on vaikea sanoa varmaa, alkoi Maslobojev istuen viereeni sohvalle, — Minä ostin ne toissa päivänä hutikassa ollessani vihannespuodista, miksikä — sitä en tiedä. No, ehkäpä vain kannattaakseni kotimaista kauppaa ja teollisuutta, en voi varmaan sanoa. Muistan vain, että minä silloin hutikassa astuin katua pitkin, kaaduin likaan, revin tukkaani ja itkin, etten kykene mihinkään. Minä tietysti unhotin makeiset, ja niin ne jäivät taskuun eiliseen saakka, kun istuessani sohvaasi istuin niiden päälle. Tanssiinkin on syynä samainen humaluuteni, sillä eilenkin minä olin tavallisessa hutikassa, ja hutikassapa minä, milloin olen tyytyväinen kohtalooni, toisinaan tanssin. Siinä koko juttu; ehkä lisäksi vielä tuo orpo herätti minussa sääliä, ja sitä paitsi, hän ei tahtonut kanssani puhella, tuntui olevan vihainen. Minä aloinkin tanssia ilahduttaakseni häntä, makeisia tarjoilin.
— Etköhän vain lahjonut häntä urkkiaksesi häneltä joitakin tietoja, ja tunnusta pois suoraan: sinä tahallasi tulit asuntooni tietäen, etten minä ollut kotona, puhellaksesi hänen kanssaan kahden kesken, jotain kuullaksesi, niinkö? Minähän tiedän, että sinä istuit hänen kanssaan puolentoista tuntia, vakuutit hänelle, että tunsit hänen äiti-vainajansa ja jotain kyselit.