— Ruhtinaasta? Hm!… No, olkoon menneeksi, sanon suoraan: minä nyt kuulustelenkin sinua ruhtinaan vuoksi.
— Mitenkä?
— Kas näin; minä, veliseni, huomasin, että hän on jotenkin sotkeutunut sinun asioihisi; muun muassa hän minulta kyseli sinusta. Mitenkä hän sai tietää sen, että me olemme tuttuja keskenämme, se ei kuulu sinuun. Mutta pääasia on tämä: ole varoillasi tuon ruhtinaan suhteen. Hän on Juudas, pettäjä, vieläpä huonompi sitä. Senpä vuoksi kun minä näin, että hän sekaantuu asioihisi, vapisin minä sinun tähtesi. Toisekseen, enhän minä tiedä mitään; senpä vuoksi pyydänkin sinun kertoman, jotta voisin saada selkoa… Ja juuri sen tähden minä tänään sinut luokseni kutsuinkin. Kas, siinä se nyt on se tärkeä asia; suoraan sanonkin sinulle.
— No, sanothan sinä minulle ainakin jotain, vaikka sen, minkä tähden juuri minun tulee varoa ruhtinasta.
— Hyvä; olkoon menneeksi; minuahan toisinaan jotkut käyttävät asioillaan. Ja ajatteles itse: jotkut uskovat minulle asioitansa sen vuoksi, kun minä en ole lörppö. Mitenkäs minä sinulle sitten kertoisin? Älä siis pane pahaksesi, jos sinulle kerron yleisin piirtein, liian yleisin piirtein, vain näyttääkseni, millainen muka heittiö hän on. Mutta alappas sinä ensin oma asiasi.
Ajattelin, ettei minulla ollut vähintäkään syytä salata mitään Maslobojeviltä. Natashan asia ei ollut mikään salaisuus, sitä paitsi sopi Maslobojevin puolelta odottaa jotain Natashan hyväksi. Tietysti muutamista seikoista minä katsoin parhaaksi vaijeta. Maslobojev kuunteli erittäin tarkkaavasti kaikkea sitä, mikä koski ruhtinasta; useissa kohdin hän keskeytti minut, useita seikkoja kyseli uudelleen, ja näin tulin hänelle kertoneeksi jotenkin tarkkaan. Kertomukseni kesti puolen tuntia.
— Hm! Viisas pää on tuolla tytöllä, sanoi Maslobojev, — ja vaikkapa hän ei kokonaan oikein olisi arvannutkaan ruhtinaasta, niin ainakin on se hyvä, että hän jo heti alussa huomasi, kenen kanssa oli tekemisissä, ja keskeytti pitemmän tuttavuuden. Oikein reippaasti tehty, Natalja Nikolajevna! Juon hänen terveydekseen! (Maslobojev ryyppäsi.) Tässä ei tarvittu ainoastaan ymmärrystä, mutta vielä enemmän sydäntä, ettei sallisi itseänsä pettää. Eikä sydän harhaan vienytkään. Tietysti asiansa tyttö menetti: ruhtinas saa tahtonsa täytetyksi ja Alesha hylkää tytön. Yhtä on sääli, Ichmenevia, — kymmenentuhatta maksoi tuolle lurjukselle! Kuka Ichmenevin asiaa ajoi, kuka puuhasi? Itse kaiketikin! Oih! Semmoisia ovat nuo kiivasmieliset ja jalosydämmiset! Ei ole moisesta väestä minnekään! Ruhtinaan suhteen olisi ollut meneteltävä kokonaan toisin. Minä olisin hankkinut Ichmeneville semmoisen asianajajan että oikein, — oh-hoih!
Harmissaan löi Maslobojev nyrkillään pöytään.
— Kuules, mitäs se ruhtinas nyt aikoo?
— Sinä vain yhä siitä ruhtinaasta. Mitäpäs hänestä sanoisi; enpä ole mielissäni, että aloin puhua. Minähän, Vanja, tahdoin vain sinua varottaa tuon lurjuksen suhteen, jotta, niin sanoakseni, varjelisin sinua hänen vaikutukseltaan. Ken hänen kanssaan joutuu tekemisiin, se ei ole vaaratta. Sinä siis pidäkin silmäsi auki; siinä kaikki. Ja sinä kun luulit, että minä sinulle ehkä minkälaisia pariisilaisia salaisuuksia tahdon ilmaista. Heti huomaa, että olet romaanien kirjoittaja! No, mitä voi puhua lurjuksesta? Lurjus on aina lurjus… Jos esimerkiksi kerron sinulle erään hänen juttunsa, tietysti mainitsematta paikkoja, kaupunkeja, henkilöjä, siis ilman kalentaarisia tarkkuuksia. Sinä tiedät jo, että hän ensi nuoruutensa aikoina, kun oli pakoitettu vielä toimeen tulemaan kansliatyöllä, nai rikkaan kauppiaan-tyttären. No, tuolle vaimolleen ei hän ollut kovinkaan kohtelias, ja vaikka asia nyt ei koske vaimoa, niin huomautan, Vanja ystäväiseni, että ruhtinas koko ikänsä keinotteli moisella tavalla. Tässä vielä tapaus! Hän matkusti ulkomaille. Siellä…