— Maltas, Maslobojev, mistä matkastaan sinä puhut? Minä vuonna?

— Tasan yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta sitten ja lisäksi kolme kuukautta. No niin, siellä hän maanitteli erään tytön eräältä isältä ja vei tytön mukanaan Pariisiin. Ja miten vielä teki! Isä oli jokin tehtailija tai oli osallisena jossain semmoisessa liikkeessä. En osaa varmaan sanoa. Minä, näes, vaikka sinulle kerronkin, teen sen omien päätelmieni ja muiden tosiseikkojen perusteella. Ruhtinas siis pettikin tuon isän, tuppaantui hänen kanssaan osalliseksi liikkeeseen. Petti täydelleen ja otti häneltä rahat. Rahoista tietysti oli ukolla jotkin kirjalliset todisteet. Mutta ruhtinaspa tahtoi saada rahat niin, ettei maksaakaan huolisi, taikka kuten me sanomme, — suorastaan varastaa. Ukolla oli tytär ja kaunotar olikin, ja tuota tytärtä rakasti eräs ihanteellinen ihminen, Schillerin velimies, runoilija ja samalla kauppias, nuori ajattelija, sanalla sanoen, oikea saksa, Feferkuchen joku.

— Mitä, onko hänen sukunimensä Feferkuchen?

— No, ehkäpä ei juuri Feferkuchen, hiisi hänet vieköön, eikä se kuulukaan asiaan. Se vaan on niin, että ruhtinas saavutti tyttären suosion, saavuttipa sen siinä määrin, että tyttö rakastui häneen aivan kuin mieletön. Ruhtinas tavotteli silloin kahta seikkaa: ensiksi vallata tyttö ja toiseksi velkakirjansa, jotka oli ukolle antanut tältä saamistaan rahoista. Ukon kaikkien laatikkojen avaimet olivat tyttärellä. Ukko rakasti tytärtänsä aivan rajattomasti, niin paljon, ettei tahtonut päästää tytärtään mieheläänkään. Ihan totta. Kaikille kosijoille oli mustasukkainen, ei voinut käsittää, mitenkä voisi tyttärestään erota. Pois ajoi Feferkucheninkin, semmoinen ukon höperö, englantilainen…

— Englantilainenko? Missäs se kaikki tapahtui?

— Minähän sanoin häntä englantilaiseksi vain vertauksen vuoksi, ja sinä isket siihen kiinni. Se tapahtui Santa-fe-de-Bogodan kaupungissa, vai liekö Krakovassa, mutta varmimmin kaikista, että se oli Nassaun ruhtinaskunnassa, niinkuin on seltterivesipullon kylkeen kirjoitettu, ihan varmaan Nassaussa; oletko nyt jo tyytyväinen? No, niin siis ruhtinas suostutteli tytön ja vei hänet isän kotoa; mutta ruhtinaan tahdosta ja käskystä otti tyttö mukaansa joitakin asiapapereita. Näes, Vanja, onhan sitä semmoista rakkautta! Oh, Jumalani, ja tyttö kumminkin oli kunniallinen, rehellinen, jalosydämminen! Tosi, että ehkä hän ei papereista suuriakaan ymmärtänyt. Yksi asia häntä huolestutti: isän kirous. Ruhtinas tiesi siihenkin keinon: antoi tytölle asianmukaisen, laillisen sitoumuksen siitä, että antaa itsensä vihkiä tytön kanssa. Näin sai uskotelluksi tytölle, että he nyt matkustavat vain vähäksi ajaksi huvittelemaan, mutta kun ukon viha lauhtuu, hekin palaavat vihittyinä ukon luo ja asuvat sitten ikänsä kolme yhdessä, rauhassa ja rakkaudessa varoja kartuttavat ja niin edespäin loppumattomiin. Tyttö pakeni, isä kirosi hänet ja teki vararikon. Tytön jälkeen Parisiin läksi Frauenmilchenkin, jätti kaikki, kauppansakin jätti; kovin oli tyttöön rakastunut.

— Seis! Mimmoinen Frauenmilchen?

— No, tuo, mikä se olikaan! Feyerbach … ptyh, mokoma: Feferkuchen! No niin, ruhtinaan tietysti ei sopinut naida: mitäs muka ruhtinatar Hlestakov sanoo? Mitenkä parooni Pomoikin siitä arvelee? Siis täytyi pettää. No, pettikin liian julkeasti. Ensiksi, ehkä liene lyönytkin häntä, toiseksi, tahallaan kutsui luokseen Feferkuchenin, se kävikin, tuli naisen ystäväksi, no, surkeilivat yhdessä, illat pitkät yhdessä istuivat, onnettomuuttansa, itkivät, mies lohdutteli — tietysti, kuten hurskaat ainakin. Ruhtinas tahallaan laittoikin asiat näin: tapaa heidät kerran myöhään ja keksiikin, että he pitävät yhteyttä, alkoi siitä juonitella: omin silmin, näin, sanoo. No niinpä työnsikin heidät kummankin pellolle, itsepä matkusti joksikin ajaksi Lontooseen. Nainenpa olikin jo toisaanne päin, kohta syntyi hänelle tyttö … no, tuota, tarkoitin: poika syntyi, pikkunen poika. Volodkaksi ristittiin. Feferkuchen oli kummina. Sen jälkeen läksi hän lapsineen Feferkuchenin seurassa. Tällä oli hiukan varoja. Matkustivat Sveitsin, Italian … sanalla sanoen, kävivät kaikissa runollisissa maissa, niinkuin pitääkin. Nainen yhä vain itki, ja Feferkuchen surkeili, ja niin kului useita vuosia, tyttö kasvoi. Ruhtinaan olisi kaikin puolin ollut hyvä olla, yksi asia oli paha: naimalupaus-kirjaa ei saanut naiselta pois. "Kunnoton mies sinä olet, sanoi nainen ruhtinaalle jäähyväisiksi, — sinä ryöstit rahani, veit kunniani ja nyt hylkäät minut. Hyvästi! Naimasitoumustasi minä en kumminkaan sinulle anna. En sen vuoksi ole sitä antamatta, että tahtoisin jolloinkin sinulle tulla, mutta siksi, että sinä pelkäät kirjallista todistusta. Siispä se jääköönkin ijäksi minun käsiini". Sanalla sanoen, nainen intoili, mutta ruhtinas sittenkin pysyi rauhallisena. Yleensä moisten lurjusten on mainiota olla tekemisissä niin sanottujen ylevämielisten olentojen kanssa. He ovat niin jaloja, että heidät aina voi helposti peijata, ja toiseksi, he tyytyvät aina ylevään ja jaloon halveksumiseen, sen sijaan että panisivat käytännössä lain toimeen, jos milloin vain sen voi panna. Samoin tuo äitikin: osotti vain ylpeätä halveksumista, vaikka todistuskappaleen jättikin itselleen; ruhtinas taas varsin hyvin tiesi, että nainen ennemmin lopettaa päivänsä hirressä, kuin käyttää todistetta asiaan. Sen vuoksi olikin jonkin aikaa levollinen. Vaikka nainen sylkäsikin ruhtinaan kirottuun naamaan, jäi kumminkin Volodka hänen vastuksikseen — entäpäs, jos olisi kuollut, mihinkä poika olisi jäänyt? Sitäpä ei äiti ajatellut ollenkaan. Bruderschaft myöskin rohkaisi häntä eikä ajatellut sen pitemmälle; Schilleriä lukivat kumpikin. Viimein Bruderschaft jostain syystä sairastui ja kuoli.

— Tuoko Feferkuchen?

— No, hänpä juuri, hiis hänet! — Nainenpa…