— Maltas! Montako vuotta he matkustelivat?
— Täsmälleen kahteensataan. Niin, nainen palasi Krakovaan. Isäpä ei ottanutkaan vastaan, kirosi, tytär kuoli, ruhtinas iloissaan ristinmerkillä siunasi itsensä. Minä olin siellä, simaa join, viiksejä pitkin virtasi, suuhun ei sattunut, minulle annettiin potku, ja siitä tuli aika sotku … ryypätään, Vanja, veliseni!
— Minä arvelen, että sinä, Maslobojev, ajat juuri näitä ruhtinaan asioita.
— Sitäkö sinä välttämättömästi tahtoisit?
— En vain käsitä, mitä sinä siinä asiassa saat toimeen!
— Asia on, näes, se, että kun nainen kymmenen vuoden kuluttua taas palasi Madridiin vieraalla nimellä, niin täytyi kaikki tuo saada tietää, niin Bruderschaftista, kuin ukosta, samoin pikkusesta, ja kuoliko nainen, ja eikö ole papereita, ja niin pois päin, aina loppumattomiin. Ja sitten vielä jostain muusta. Ruhtinas on häijyin ihminen, varo häntä, Vanja, mutta Maslobojevista sinä ajattele tätä: älä koskaan sano häntä konnaksi! Sillä vaikka hän onkin konna (minun luullakseni, ei ole olemassa ihmistä, joka ei olisi konna), niin ei hän suo sinulle pahaa. Minä olen nyt kovassa hutikassa, mutta muista: jos jolloinkin, ennemmin tai myöhemmin, nyt tai tulevana vuonna, sinusta näyttää, että Maslobojev sinua vastaan jotain viekasteli (älä suinkaan unehuta tätä sanaa, viekasteli), — niin tiedä, ettei se ollut pahassa tarkoituksessa. Maslobojev pitää sinua silmällä. Sen vuoksi älä usko epäluuloja, paras on, että tulet ja sanot asian suoraan, veljellisesti Maslobojeville itselleen. No, tahdotko nyt naukata?
— En.
— Entäs haukata?
— En, veli hyvä, suo anteeksi…
— No, niin korjaukin sitten tiehesi, kello on neljännestä vailla yhdeksän, ja sinähän olet hätäpussi. Nyt on aika sinun mennä.