— Mitä? Kuinka? Joi itsensä humalaan ja nyt ajaa vieraan pois! Aina hän on mokoma! Voi sinua hävytöntä! sanoi Aleksandra Semenovna milt'ei kyynelsilmin.
— Jalkamies ei ole ratsastajan toveri! Aleksandra Semenovna, me jäämme kahden ja käymme jumaloimaan toisiamme. Tämäpä tässä on kenraali! Ei, Vanja, minä valehtelin; sinä et ole kenraali, minähän olen — lurjus! Katso, minkä näköinen minä nyt olen. Mikä minä olen sinun suhteesi? Anna anteeksi, Vanja, älä pane pahaksesi, ja suo päästää tunteeni…
Hän tarttui kaulaani ja alkoi itkeä. Minä aloin tehdä lähtöä.
— Ah, Jumalani! Ja meillä kun on illallinenkin valmis, puheli
Aleksandra Semenovna suurimmassa surussa. Tulettekohan perjantaina?
— Tulen, Aleksandra Semenovna, toden totta tulen.
— Te ehkä halveksitte, hän kun on tuommoinen — humalainen. Älkää katsoko ylen, Ivan Petrovitsh, hän on hyvä, oikein hyvä, ja teitä hän niin paljon rakastaa! Minulle hän puhuu teistä yöt päivät, yhä vain teistä. Vartavasten osti teidän teoksenne minulle; en ehtinyt vielä lukea; huomenna alan. Ja miten hyvältä minusta tuntuu, kun te tulette meille! En näe ketään, ei kukaan käy meillä istumassa. Meillä on kaikkea kyllin, sittenkin yksin istumme. Nytkin tässä istuin, yhä kuultelin, aina vaan kuuntelin, kun te puhuitte, ja kuinka hyvästi se on… Siis hyvästi perjantaihin!
VII.
Kiiruhdin kotiin. Maslobojevin puhe kovin hämmästytti minua. Herra ties, mitä tuumia, tulikaan päähäni… Aivan kuin kaiken uhalla odotti kotona minua eräs tapaus, joka koski minuun kuin sähkökoneesta lähtenyt sähkövirran isku.
Asuntotaloni portin vastassa seisoi lyhtypatsas. Kun vain olin päässyt portin alle, hyökkäsi luokseni eräs kummallinen olento niin äkkiä, että minä oikein kiljahdin. Se oli jokin elävä olento, pelästynyt, vapiseva, puolihöperö, joka huudahtaen tarttui käteeni. Kauhistus valtasi minut. Se oli Nelly!
— Nelly! Mikä sinun on? huudahdin minä, — rauhoituhan toki!