— Ei mitään… Minä en tule, en tule … hoki Nelly, — minä pelkään…
Jos miten häntä pyytelinkään — ei mikään auttanut. Sovimme lopulta siten, että kun vaan minä olen ruhtinaan kanssa lähtenyt, Nelly menisi huoneeseen ja sulkisi oven jälkeensä.
— Äläkä päästä sisään ketään, Nelly, vaikka miten kuka pyytäisikään.
— Menettekö te hänen kanssaan?
— Menen.
Nelly vavahti ja tarttui käteeni, ikäänkuin olisi aikonut pyytää, etten läksisi, mutta ei kumminkaan virkkanut sanaakaan. Päätin kuulustella häntä huomenna tarkemmin.
Pyydettyäni ruhtinaalta anteeksi, aloin pukeutua. Ruhtinas vakuutteli minulle, ettei sinne lähtiessä huoli mitään erityisiä pukuja ja laitoksia.
— Ehkä nyt jotain vähän uudempaa! lisäsi hän tarkastaen minua inkvisiittorin katseella ylhäältä alas, — ymmärrättehän, säätymme ei ole kokonaan vapaa tapain orjuudesta … eihän niistä sovi kokonaan olla erillään. Semmoista täydellisyyttä te ette tule vielä kaualla aikaa seurapiirissämme tapaamaan, liitti hän puheensa lopuksi mielihyvällä huomattuaan, että minulla oli hännystakki.
Samassa me läksimme. Vieläkin pysähdyin rapuilla, palasin huoneeseeni, jonne Nelly jo oli pujahtanut, ja sanoin hänelle hyvästi. Hän oli kovin levoton. Kasvonsa olivat siniset. Pelkäsin pahinta hänen suhteensa, oli niin raskasta jättää hänet yksin.
— Millainen kummallinen palvelija teillä on, sanoi ruhtinas rappuja alas mennessämme. — Onhan tuo pieni tyttö teidän palvelijanne?