— Enpä tiedä, ruhtinas, vastasin hänelle mitä yksinkertaisimmin, — jossain muussa asiassa, se on kaikessa, mikä kuuluu Natalja Nikolajevnaan, olen valmis antamaan kaikkia tietoja, joita te tai me tarvitsemme, mutta tässä asiassa te tietysti tiedätte enemmän, kuin minä.
— En, en, paljon vähemmän. Te tunnette hyvin Ichmenevin, ja ehkäpä myöskin Natalja Nikolajevna teille monasti ilmaisi ajatuksensa siitä; tämäpä voisi ollakin minulle pääjohtona. Te voitte olla minulle suurena apuna; asia on hyvin vaikea ratkaista. Minä olen valmis tekemään myönnytyksiä, olenpa jo varmasti päättänyt tehdä myönnytyksiä, päättykööt muut asiat miten tahansa; ymmärrättehän? Mutta kuinka, missä muodossa tehdä myönnytyksiä, — siinäpä kysymys? Ukko on ylpeä, itsepäinen; paljon mahdollista, että hän loukkaa vielä minua hyvyyteni palkaksi ja viskaa minulle nuo rahat takaisin…
— Suokaa minun kysyä: mitä arvelette niistä rahoista — ovatko ne teidän vai hänen?
— Minä olen oikeudessa voittanut, siis rahat ovat minun.
— Entä omantuntonne mukaan?
— Tietysti minä pidän niitä ominani, vastasi ruhtinas jossain määrin hämmästyneenä häikäilemättömyydestäni. — Mutta te nähtävästi ette tietäne asiaa tarkalleen. Minä en syytä vanhusta tahallisesta petoksesta ja, sanonkin teille suoraan, en ole koskaan syyttänytkään. Miksikä hän salli tehdä itselleen vahinkoa. Hänen syynsä on se, ettei tarkkaan pitänyt asioista vaaria, ei huolehtinut hänelle uskotuista asioista, ja välillämme olleen sopimuksen mukaan oli hän muutamista semmoisista asioista vastuunalainen. Mutta tiedättekö, ettei asia ole vielä siinäkään, vaan sen perusjohteena ovat silloiset keskinäiset solvauksemme, sanalla sanoen, molemminpuolisessa loukatussa itserakkaudessa. Mahdollisesti minä en silloin olisi ollenkaan piitannut noista joutavista kymmenestätuhannesta; mutta te tietysti tiedätte, mistä syystä ja mitenkä silloin koko tuo asia alkoi. Minä myönnän olleeni silloin epäluuloinen, ehkäpä olin väärässäkin, (se on, minä olin silloin väärässä), mutta minä en sitä huomannut ja harmistuneena, loukkaantuneena hänen solvauksistansa en tahtonut jättää käyttämättä tilaisuutta ja aloin oikeudenkäynnin. Ehkä tuo kaikki teidän mielestänne ei ole lainkaan ylhäiselle sopivaa. Minä en tahdo itseäni puolustella; huomautan teille vain, että vihastuminen ja pääasiallisesti ärsytetty itserakkaus ei vielä ole ristiriidassa jalosyntyisyyden kanssa, vaan on se luonnollista, ihmisellistä, ja täytyypä minun vielä uudestaan sanoa teille, että minä hyvin vähän vain tunsin Ichmeneviä ja täydellisesti uskoin huhut hänen tyttärensä ja Aleshan välisistä suhteista; näin siis voin uskoa tahallisen varkaudenkin tapahtuneen…
Mutta se nyt sikseen. Pääasia on nyt se, mitä minun tällä kertaa tulee tehdä? Kieltäytyäkö rahoista? Mutta jos minä siihen sanon, että vieläkin pidän voittamani asian oikeana, niin onhan rahoista kieltäytymiseni silloin sama, kuin jos lahjottaisin ne hänelle. Lisätkää kaikkeen tähän arkaluontoinen asemani Natalja Nikolajevnan suhteen… Ukko aivan varmaan viskaa nuo rahat minulle takaisin…
— Huomaattehan, että itsekin sanotte: viskaa; siis te pidätte häntä rehellisenä ihmisenä, ja sen vuoksi voitte olla täysin vakuutettu, ettei hän varastanut rahojanne, ja jos taas asia niin on, niin mikä estää teitä menemästä hänen luokseen ja selittämästä suoraan, että pidätte vaatimuksenne laittomana. Se olisi jalomielisesti tehty ja mahdollisesti ei Ichmenev olisi vastaan silloin ottamasta omia rahojaan.
— Hm!… omia rahojaan; siinäpä se juttu onkin; mitäpä te teette minulle? Mennä ja sanoa hänelle, että pidän vaatimukseni laittomana. Kun tiesit laittomaksi, niin miksikä kävit oikeutta? — näin tulee minulle suoraan sanomaan jokainen. Ja sitä minä en ole ansainnut, sillä asiani oli laillinen; minä en ole koskaan sanonut enkä kirjoittanut, että hän on minulta varastanut, mutta että hän oli varomaton, kevytmielinen eikä osannut hoitaa asioitani, siitä olen vieläkin vakuutettu. Voittamani rahat ovat epäämättömästi minun, ja siksi tuntuu kipeältä vetää itse päälleni syytöstä, ja sitten, sanon teille vieläkin, ukko itse veti päällensä loukkauksen, ja te pakotatte minua pyytämään häneltä anteeksi tuota loukkausta, — se tuntuu raskaalta.
— — Minä olen sitä mieltä, että jos kaksi ihmistä haluavat sopia, niin…