— Niin on se helppoa, niinkö?
— Niin.
— Ei, toisinaan on hyvinkin vaikeata, vielä sitä enemmin…
— Sitä enemmin, jos asialla on muitakin puolia. Kas, siinä minä olen samaa mieltä teidän kanssanne, ruhtinas. Natalja Nikolajevnan ja poikanne välinen asia tulee teidän ratkaista kaikissa niissä kohdissaan, minkä te voitte ratkaista, ja on ratkaistava niin, että se täydellisesti voi tyydyttää Ichmenevit. Vasta silloin voitte puhua oikein Ichmeneville myöskin riita-asiastannekin. Nyt, niinkauan kun vielä ei ole mitään päätetty, on teillä vain yksi tie: tunnustaa riita-asianne vääräksi, tunnustaa se peittelemättä, ja jos tarvittaisiin, julkisestikin, — se on minun mielipiteeni. Sanon mielipiteeni suoraan, sillä te olette itse sitä pyytänyt ja varmaankaan ette tahtoisi, että teille viekastelisin. Se antaa minulle rohkeuden kysyä teiltä: miksikä te olette niin huolissanne siitä, mitenkä saisitte Ichmeneville annetuksi nuo rahat? Jos te pidätte riita-asianne oikeana, niin minkä vuoksi annatte rahat pois? Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta se on likeisessä yhteydessä toisten asianhaarojen kanssa.
— Kuinka te luulette? kysäsi hän äkkiä, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan kysymystäni. — Uskotteko, että ukko Ichmenev kieltäytyisi kymmenestätuhannesta, jos jättäisi rahat hänelle ilman minkäänlaisia puheita ja … ja … ilman kaikkia noita lievennyksiä!
— Tietysti hän kieltäytyy.
Suuttumus valtasi minut, oikeinpa vavahdin vihasta. Tuo julkea ja hävytön kysymyksensä teki minuun saman vaikutuksen, kuin jos ruhtinas olisi sylkenyt suoraan silmilleni. Harmiini yhdistyi vielä toinenkin: ylhäisön karkea tapa, millä hän, vastaamatta kysymykseeni ja niinkuin ei olisi sitä kuullutkaan, sotki sen toisella asialla, varmaankin huomauttaakseen minua, että olin liiaksi unehuttanut asemani ja käyttäynyt sopimattoman vapaasti, rohjettuani tehdä hänelle moisia kysymyksiä. Minä mitä ankarimmin vihasin tuota ylhäisön tapaa ja kaikin voimin ennen koetin Aleshaa siitä luovuttaa.
— Hm!… Te olette liiaksi tulinen, eikä maailmassa voi muutamia asioita sovittaa niin, kuten te kuvittelette, vastasi huudahdukseeni ruhtinas levollisesti. — Muuten olen minä sitä mieltä, että tästä osaksi voisi päättää Natalja Nikolajevna; sanokaa se hänelle. Hän voisi antaa hyviä neuvoja.
— En ensinkään, vastasin jyrkästi. — Te ette äsken tahtonut kuulla, mitä minä tahdoin sanoa, mutta keskeytitte minut. Natalja Nikolajevna kyllä ymmärtää, että jos annatte takaisin rahat vakaalla mielellä, ilman kaikkia noita, kuten sanoitte, lievennyksiä, niin merkitsee se, että tahdotte isälle maksaa tyttärestä, ja tyttärelle Aleshasta, sanalla sanoen palkitsette rahalla…
— Hm!… kas, millä tavalla te käsitätte tarkoitukseni, minun parahin Ivan Petrovitshini! — Ruhtinas alkoi nauraa. Minkä vuoksi hän nauroi? — Ja kumminkin, pitkitti hän, — meillä on vielä niin kovin paljon keskenämme puheltava. Mutta nyt ei ole siihen aikaa. Pyydän vain, että muistatte yhden seikan: asia koskee suoranaisesti Natalja Nikolajevnaa ja koko hänen tulevaisuuttansa, ja se kaikki riippuu osaksi siitä, miten ja mitä me teidän kanssanne siitä päätämme. Teitä siinä välttämättömästi tarvitaan, — sen tulette itse huomaamaan. Senpä tähden, jos te vielä pidätte Natalja Nikolajevnasta, niin ette voikaan kieltäytyä kuulemasta minua, miten vähän te muutoin minusta pitänettekään. Kas nyt olemme jo perillä … â bientôt.