IX.

Kreivitär eli komeasti. Huoneet olivat sisustetut somasti ja aistikkaasti, vaikk'ei ollenkaan pöyhkeästi. Kaikki kumminkin todisti väliaikaista tilaa; se oli vain sopiva asunto joksikin ajaksi eikä varakkaan suvun vakinainen, varmentunut koti kaikkine ylhäisölle kuuluvine komeuksineen, oikullisuuksineen, joita pidettiin niin välttämättöminä. Huhu kertoi, että kreivitär muuttaisi kesäksi maatilalleen (joka jo muuten oli rapistunut ja monin kertaisesti pantattu) Simbirskin lääniin, ja että ruhtinas seuraa häntä. Minäkin kuulin sen ja surulla ajattelin: mitä tekee Alesha silloin, kun Katja matkustaa kreivittären muassa? Natashalle en ollut siitä vielä puhunut, en rohjennut sitä tehdä; mutta muutamista seikoista päätin, että nähtävästi oli huhu hänenkin kuuluviinsa jo joutunut. Hän vain oli vaiti ja kärsi yksinään.

Kreivitär otti minut vastaan oikein hyvin, lempeästi ojensi minulle kätensä ja vakuutteli, että jo kauan oli halunnut nähdä minua luonansa. Itse hän kaatoi teetä sirosta hopeaisesta teekeittiöstä, jonka ympärille me istuimme, minä, ruhtinas ja joku ylhäinen, vanhanpuoleinen tähtirinta herra hiukan putsattuna, valtiomiehen käytöstä tavotteleva. Nähtävästi tuota vierasta pidettiin suuressa arvossa.

Kreivitär oli vasta äsken palannut ulkomailta eikä siis vielä ollut ehtinyt tänä talvena hankkia suuria tuttavuuksia Pietarissa eikä saada asettaa oloansa, kuten toivoi ja aikoi. Paitsi tuota vierasta ei ollut muita ketään, eikä ketään tullut koko illassa. Etsin katseillani Katarina Feodorovnaa; hän oli Aleshan kanssa toisessa huoneessa, mutta saatuaan kuulla meidän tulleen, tuli kohta tervehtimään. Ruhtinas suuteli kohteliaasti hänen kättänsä, ja kreivitär viittasi hänelle minuun päin. Ruhtinas samassa esitti meidät toisillemme. Uteliaana tarkastelin häntä; hän oli hentoinen, vaaleaverinen neito, yllänsä valkea puku; kasvultaan oli hän matalanläntä, hiljainen ja levollinen ilme kasvoillaan, silmät hyvin siniset, kuten Alesha sanoi, nuoruuden kukoistuksessa sanan oikeassa merkityksessä. Odotin kohtaavani kauneuden täydellisyyden, mutta mikään varsinainen kaunotar hän ei ollut. Säännöllinen, sulavan soikea muoto, jotenkin säännölliset kasvojen piirteet, tuuhea ja todella kaunis tukka, joka oli kammattu jokapäiväisen kotoisesti, hiljainen, terävä katse; jossain muualla kohdatessani hänet olisin mennyt ohitsensa kääntämättä häneen mitään erityistä huomiota; mutta näin oli vain ensi katsahduksella, sittemmin sain aikaa sinä iltana tarkastaa häntä pitemmältä. Jo yksistään se, millä tavoin hän antoi minulle kättä, kuinka viattoman kohdistetulla huomaavaisuudella hän katsoi silmiini lausumatta ainoatakaan sanaa, kummastutti minua ja tahtomattani hymyilin hänelle. Ehkä se tuli siitä, että minä jo kohta huomasin edessäni puhdassydämmisen olennon. Kreivitär piti häntä tarkasti silmällä. Puristettuaan kättäni läksi Katja ikäänkuin hätäillen luotani ja istui Aleshan luo huoneen toiseen päähän. Tervehtäissään kuiskasi Alesha minulle: "tulin tänne vain minutin ajaksi, heti lähden sinne".

"Diplomaatti" — en tiedä hänen nimeänsä ja nimitän häntä diplomaatiksi, jotenkin häntä nimittääkseni — puhui levollisesti ja mahtavasti, kehitellen jotain aatetta. Kreivitär kuunteli häntä tarkkaavasti. Ruhtinas hymyili hyväksymisen ja mairittelun hymyilyä; puhuja kääntyi usein hänen puoleensa, varmaankin pitäen häntä arvollisena kuulijana. Minulle tarjottiin teetä ja jätettiin yksikseni, josta olin hyvin mielissäni. Sillä aikaa minä tarkastelin kreivitärtä. Ensi vaikutuksen mukaan ei hän minua oikein miellyttänyt. Hän ehkei ollut enää nuori, mutta minusta tuntui, ettei hän ollut yli kahdenkymmenen kahdeksan. Kasvonsa olivat vielä nuorteat ja jolloinkin varhaisemmassa nuoruudessa varmaankin hyvin kauniit. Tummanruskea tukkansa oli vielä kyllin tuuhea; katseensa oli erinomaisen lempeä, vaikkakin siinä oli jotain huikentelevaa ja vallattoman veitikkamaista. Mutta nyt huomasin, että hän jostain syystä hillitsi itsensä. Tuossa katseessa ilmeni myöskin paljon älyä, mutta vielä enemmän hyvyyttä ja ilosuutta. Minusta tuntui, että vallitsevana ominaisuutenansa oli jonkunlainen huolettomuus, nautinnon jano ja jokin hyväsydäminen itserakkaus, joka ehkä oli hyvin suurikin. Hän oli ruhtinaan vaikutuksen alainen, ja tämän vaikutus olikin häneen erinomaisen suuri. Tiesin, että heidän välillänsä oli jotain, olin myöskin kuullut, että ollessaan ulkomailla ruhtinas ei ollut kovinkaan mustasukkainen lempijä; ja sittenkin minusta tuntui, ehkä vielä nytkin tunnen, että heitä yhdisti ei vain entiset keskinäiset suhteensa, mutta lisäksi jokin muukin, osaksi salaperäinen, jokin keskinäisen suostumuksen tapainen, joka perustui johonkin molemmanpuoliseen etuun … sanalla sanoen, jotain semmoista heidän välillään täytyi olla. Tiesin senkin, että tätä nykyä tunsi ruhtinas hänestä itselleen olevan haittaa, vaikka kuitenkin välinsä pysyi semmoisenaan. Ehkä heitä silloin yhdistivät yhteiset tuumat Katjan suhteen, jotka tuumat tietysti olivat alkusin ruhtinaan omia. Sillä perusteella ruhtinas saikin vältetyksi avioliittoon menemisen kreivittären kanssa, jota tämä todella oli vaatinut, ruhtinas kun sai kreivittären taivutetuksi auttamaan rakentaessa Aleshan ja oman tytärpuolensa liittoa. Niin ainakin minä Aleshan entisistä avomielisistä kertomuksista asian ymmärsin. Tulihan Aleshankin jotain huomata. Olin samoista Aleshan kertomuksista myöskin huomaavinani, että vaikka kreivitär olikin ruhtinaan täydellisen vaikutuksen alainen, oli ruhtinaalla sittenkin jotain syytä pelätä kreivitärtä. Olipa sen jo Aleshakin huomannut. Sittemmin sain kuulla, että ruhtinas olisi hyvin mielellään naittanut kreivittären jollekin ja osaksi juuri sen vuoksi laittoikin hänet Simbirskin lääniin, toivoen maaseudulta löytävänsä hänelle soveliaan miehen.

Istuin siinä ja kuuntelin enkä tiennyt keinoa, miten pikemmin saisin puhutella Katarina Feodorovnaa kahden kesken. Diplomaatti vastasi johonkin kreivittären kysymykseen asioiden nykyisestä kannasta, alkavista reformeista ja siitä, onko niitä pelättävä, vai eikö. Hän puhui paljon ja kauan, levollisesti sekä kuni mahtimies konsanaan. Hän kehitti aatettansa hienosti ja viisaasti, mutta aatteensa oli mitä vastenmielisin. Erittäin pani hän painoa siihen, että noiden reformien ja parannusten koko luonne tuottaa hyvin pian vissejä hedelmiä; että, nähtyään nuo hedelmät, ihmiset ottavat älyynsä, ja ettei vain yhteiskunnassa (tietysti, sen tunnetussa osassa) pääse valtaan tuo uusi henki, vaan kokemuksesta näkevät erehdyksensä sekä silloin kaksinkertaisella tarmolla alkavat kannattaa vanhoja oloja. Että vaikka kokemus tuleekin olemaan surullinen, on se sittenkin oleva suureksi hyödyksi, sillä se opettaa, kuinka tuota pelastavaa entisyyttä tulee kannattaa, ja antaa sitä varten uusia aineksia; onkin siis oikein toivottava, että nyt pikemmin jouduttaisiin varomattomuuden viimeiseen asteeseen. "Ilman meitä ei saateta olla", päätti hän, "ilman meitä ei ole tähän saakka mikään yhteiskunta pysynyt pystyssä. Me emme mitään hävitä, mutta päinvastoin voitamme; me kohoamme pinnalle, kohoamme, ja tunnuslauseenamme tätä nykyä tulee olla: 'pire ca va mieux ca est!'" Ruhtinas hymyili hänelle häijysti hyväksyen lausutut mietelmät.

Puhuja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Minä olin niin tyhmä, että aioin sanoa vastaan, sydämmeni oli kuohuksissa. Mutta minut pysähdytti ruhtinaan myrkyllinen katse; salavihkaa livahti hän lähelleni, ja minusta tuntui, että ruhtinas varmaan odotti minulta jotain outoa, poikamaista käytöstä; kenties hän sitä vielä toivoikin, nauttiakseen siitä, että minä olisin tehnyt jonkun tyhmyyden. Samalla kumminkin olin vahvasti vakuutettu siitä, ettei diplomaatti olisi ensinkään huomannut vastaan sanomistani ja, mahdollisesti, ei minua itseänikään. Tuntui niin ilettävältä istua heidän seurassaan; tästä vihdoinkin pelasti minut Alesha.

Hän astui hiljalleen luokseni, kosketti olkapäätäni ja pyysi parille sanalle. Minä arvasin, että hänet oli Katja lähettänyt. Niin olikin. Kohta istuin hänen vieressään. Ensin hän tarkasteli minua perinpohjin, aivan kuin olisi itsekseen sanonut: "vai tämmöinen sinä oletkin". Ensi hetkenä emme kumpikaan löytäneet sanoja, millä alkaa puhelu. Olin kumminkin vakuutettu, että jahka hän vain alkaa puhua, niin voisi hän sitä pysähtymättä pitkittää vaikka aamuun saakka. "Joitakin viisi, kuusi tuntia vain puhelumme kesti", kuten Alesha oli sanonut, johtui tässä nyt mieleeni. Alesha istui myöskin siinä ja odotti kärsimättömänä, mitenkä me alamme keskustelumme.

— Miksikä te ette mitään puhu? sanoi Alesha, hymyillen katsoen meihin. — Tulivat yhteen ja ovat vaiti.

— Ah, Alesha, mimmoinen sinä olet … kohtahan me, sanoi Katja. — Meillähän on niin paljon keskenämme puhuttavaa, Ivan Petrovitsh, etten tiedä mistä alkaakaan. Liian myöhään me tutustumme toisiimme, sen olisi pitänyt ennen tapahtua, vaikka minä tiesin teidät jo kauan aikaa. Ja mitenkä mielelläni minä halusinkaan teitä tavata. Ajattelinpa jo kirjoittaa teille…