Hän oli kuin mieletön, ja oli kuin olisi nauttinut mielettömyydestään, niinkuin itse olisi tuntenut, että se on sekä häpeäksi, että myöskin väärin, mutta kumminkin samalla kiihoitti hän itseään uusiin raivonpurkauksiin.
— Hän on sairas, aivan niin, Vanja, sanoi Ichmenev, — tah … tahi minä en ollenkaan ymmärrä tätä lasta. Jää hyvästi!
Ukko otti hattunsa ja puristi kättäni. Hän oli kokonaan lannistunut;
Nelly oli kovasti häntä loukannut; tuo minua harmitti äärettömästi.
— Eikö sinulla ole yhtään sääli häntä! — huudahdin minä, kun jäimme kahden; — eikö sinua hävetä! Ei, sinä et ole hyvä, sinä todella olet paha!
Ja samassa minä kiiruhdin avopäin vanhuksen jälkeen. Tahdoin saattaa hänet portille ja edes pari sanaa sanoa hänelle lohdutukseksi. Kiirehtien rapuista alas olin näkevinäni Nellyn kasvot hyvin vaalenneina nuhteistani.
Kohta saavutin Ichmenevin.
— Tyttö parkaa on kovin solvaistu, hänellä onkin oma surunsa, usko se, Ivan, ja minä kun aloin kuvailla hänelle omaa suruani, lausui ukko katkerasti hymyillen.
— Minä ärsytin hänen haavaansa. Sanotaan, ettei kylläinen ymmärrä nälkäistä; minäpä, Vanja, lisään: ei nälkäinenkään aina ymmärrä nälkäistä. No niin; jää hyvästi!
Aioin alkaa puheen jostain muusta, mutta vanhus viittasi vain kädellään.
— Älä huoli minua lohdutella; parasta, että pidät silmällä, ettei tyttö karkaa sinulta; hän näyttää sen näköiseltä, — lisäsi vanhus hiukan ärtyisästi ja poistui kiireisin askelin heilutellen keppiään ja jyskytellen sitä katukäytävään.