Eipä hän aavistanutkaan olevansa ennustaja.
Mitä tunsinkaan, kun palatessani sisään huomasin kauhukseni, että taaskin Nelly oli poissa! Kiiruhdin eteiseen, etsin rapuilta, huutelin, koputinpa naapureidenkin oville ja kyselin heiltä tytöstä; en voinut enkä tahtonut uskoa, että hän taaskin karkasi. Ja millä tapaa hän olisi päässytkään karkuun? Talossa oli vain yksi portti; hänen täytyi mennä ohitsemme, kun Ichmenevin kanssa puhelin. Kohtapa surukseni älysin, että hän oli ensin piilotellut jossain rapuilla odottaen minun sisään menoani, sitten juoksi ulos, etten siis voinutkaan häntä kohdata. Kaikessa tapauksessa ei hän voinut olla kaukana.
Mitä levottomimmalla mielellä kiiruhdin taas etsimään häntä, jättäen kaiken varalta oveni lukitsematta.
Ensiksi kiiruhdin Maslobojevin luo. Heitä ei ollut kumpaakaan kotona. Jätin heille kirjeen, jossa kerroin uusista huolistani ja pyysin, että he, jos Nelly tulee heille, viipymättä ilmoittaisivat minulle. Riensin lääkärin luo — hänkään ei ollut kotona, ja palvelija sanoi, ettei Nelly ensi käyntinsä jälkeen ollut heillä käynyt. Mikä neuvoksi? Menin Bubnovan luo ja kuulin siellä tutulta ruumiskirstujentekijän vaimolta, että Bubnova jostain syystä istuu eilisestä alkaen poliisin vankilassa, eikä Nellyä tuon tapauksen jälkeen siellä ole nähty. Väsyneenä, rasittuneena kiiruhdin taas Maslobojevin luo; sama sielläkin; ei ole käynyt ketään eivätkä he itsekkään ole vielä palanneet. Kirjeeni oli pöydällä. Mitä oli tehtävä?
Mitä ikävimmässä mielentilassa palasin kotiin myöhään illalla.
Minun tuli tänä iltana mennä Natashan luo; hän oli jo aamulla minua
pyytänyt. Minä en ollut edes kertaakaan syönyt koko päivässä; ajatus
Nellystä saattoi koko sieluni pois suunniltaan.
"Mitähän tämä merkitsee?" ajattelin. —
— "Olisikohan tämä jokin kummallinen taudin seuraus? Eiköpä tyttö liene mielipuoli, vai olisiko siksi tulemassa? Jumalani, missä tyttö nyt on, mistä hänet löydän!" Tuskin olin päästänyt tuon huudahduksen, kun samassa näin Nellyn muutaman askeleen päässä V:n sillalla seisomassa. Hän seisoi lyhdyn luona eikä huomannut minua. Aioin kiiruhtaa luoksensa, mutta pysähdyin. "Mitä hän tässä tehnee?" — ajattelin kummissani ja ollen varma, etten enää kadota häntä näkyvistäni, päätin odottaa ja tarkastaa, mitä hän tekisi. Kului noin kymmenen minuttia, hän yhä seisoi tarkastellen ohikulkijoita. Viimein kulki siitä hyvin puettu vanhus, ja Nelly lähestyi häntä. Vanhus otti kädellään jotain taskustaan ja antoi tytölle. Nelly kumarsi hänelle. En osaa selittää, mitä minä silloin tunsin. Sydäntäni kivisti; oli kuin jokin kallis, jota rakastin, hellin ja hyväilin, olisi tullut häväistyksi, syljeksityksi minun nähdessäni sillä hetkellä, ja samalla kyyneleet vuotivat silmistäni.
Niin, ne kyynelet olivat Nelly poloisen puolesta, joskin minä samalla tunsin ankaraa suuttumusta — eihän hän ollut puutteen pakoittamana almua anonut; hän ei ollut hyljätty, kovan kohtalonsa kouriin jätetty; hän ei paennut armottomilta ahdistelijoiltansa, mutta ystäviltänsä, jotka häntä rakastivat ja hellyydellä hoitivat. Hän ikäänkuin tahtoi jotakin hämmästyttää tai säikyttää moisella käytöksellään; oli kuin olisi tahtonut kehaista jollekin! Mutta jotain salaperäistä kypsyi sielussaan… Niin, Ichmenev-ukko oli oikeassa; tyttö oli kärsinyt solvauksen, jonka haava ei voinut parantua, ja hän ikäänkuin tahallaan koetti kaikin voimin ärsyttää haavaansa moisella salaperäisyydellään, moisella luottamattomuudellaan meihin kaikkiin; hän ikäänkuin nautti itse omasta kivustaan, tuosta kärsimyksen egoismista, jos saattaa niin sanoa. Tuo kivun ärsytteleminen ja nautintonsa siitä oli helposti ymmärrettävissä: se oli useiden sorretuiden ja solvaistujen kohtalon rasittaminen ja sen oikeudettomuuden itsessään tuntevien nautintoa. Mutta mistä vääryydestä voi Nelly meitä syyttää? Hän ikäänkuin halusi meitä ihmetyttää ja säikyttää seikkailuillaan, oikullisuudellaan ja oudon rohkeilla kepposillaan, aivan kuin hän todellakin olisi meille itseään kehunut…
Mutta ei! Nyt on hän yksin, kukaan meistä ei näe, että hän pyytää almua. Löysiköhän itse tässä jonkinlaista tyydytystä? Miksi hän pyytää almua, mihin hän tarvitsee rahaa?
Saatuaan jonkun verran läksi hän sillalta ja lähestyi erään myymälän kirkkaasti valaistuja ikkunoita. Siinä hän alkoi laskea saalistaan; minä seisoin kymmenen askeleen päässä. Rahaa oli kädessään joltinenkin määrä; siitä päättäen oli hän kerjännyt aamusta asti. Puristettuaan ne kouraansa, hän juoksi kadun toisella puolella olevaan ruokakauppaan. Samassa menin minäkin puodin ovelle, joka oli auki, ja tarkastin mitä hän nyt tekee.