Näin, kuinka hän laski tiskille rahat ja hänelle annettiin kuppi, yksinkertainen kahvikuppi, jotenkin sen muotoinen, jonka hän äskettäin särki, osottaakseen minulle ja Ichmeneville, kuinka paha hän on. Tuo kuppi maksoi ehkä viisitoista kopekkaa, kenties vähemmänkin. Kauppias kääräsi kupin paperiin, sitoi kiinni ja antoi Nellylle, joka kiireesti ja tyytyväisenä läksi puodista.
— Nelly! huudahdin minä, kun hän tuli kohdalleni, — Nelly!
Hän vavahti, katsahti minuun, kuppi pääsi hänen kädestään irti, putosi katukiviin ja särkyi. Nelly oli vaalea; mutta katsahdettuaan minuun ja huomattuaan, että olin nähnyt ja tiedän kaikki, hän äkkiä punastui; tuo väri ilmaisi sietämätöntä, piinaavaa häpeämistä. Tartuin käteensä, talutin hänet kotiin; matka ei ollutkaan pitkä. Kulkeissamme emme kumminkaan lausuneet sanaakaan. Kotiin tultuamme kävin istumaan. Nelly seisoi edessäni miettivänä ja hämillään, taaskin kalpeana, silmät luotuina maahan. Hän ei voinut katsoa silmiini.
— Nelly, sinä pyysit almua?
— Niin! — kuiskasi hän ja vieläkin alemmas painui päänsä.
— Sinä kerjäsit rahaa ostaaksesi äsken särkemäsi kupin sijaan toisen?
— Niin…
— Moitinko minä, toruinko minä sinua siitä? Etkös sinä, Nelly, huomaa, kuinka paljon pahaa, itsekästä ja pahaa on käytöksessäsi? Onko se oikein? Eikö sinua hävetä? Eiköhän…
— Hävettää… — kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja kyynel vierähti hänen poskellensa.
— Hävettää… — toistin minä hänen jälestään. — Nelly, kultaseni, jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, anna minulle anteeksi ja sopikaamme taas.