Hän katsahti minuun, tyrskähti itkuun ja samassa hän riensi syliini.
Samassa hyökkäsi sisään Aleksandra Semenovna.
— Mitä! Onko hän kotona? Joko taas? Ah, Nelly, Nelly, mikä sinun on tullut? No, hyvä toki, onhan hän kotona… Mistä te, Ivan Petrovitsh, hänet löysitte.
Annoin viittauksen Aleksandra Semenovnalle, ettei kyselisi, ja hän ymmärsi merkkini. Sanoin hellästi hyvästi Nellylle, joka yhä vielä itki katkerasti ja pyysin kunnon Aleksandra Semenovnaa viipymään meillä siksi, kunnes palajan, mutta itse kiiruhdin Natashan luo. Olin myöhästynyt ja tahdoin joutua nyt pikemmin.
Sinä iltana ratkaistiin kohtalomme, ja meiltä, Natashalla ja minulla oli siis kyllin puheen aihetta; siitä huolimatta sain tilaisuuden kertoa Nellystäkin, ja kerroinkin asian kaikkine yksityiskohtineen. Natasha oli hyvin huvitettu kertomuksestani; tapaus suuresti kummastutti häntä.
— Tiedätkös, Vanja, minä luulen, että hän rakastaa sinua, lausui
Natasha vähän aikaa ajateltuaan.
— Mitä … onko se mahdollista? kysäsin kummastellen.
— Niin, se on rakkauden, naisellisen rakkauden alkua…
— Mitä turhia! Onhan hän vielä lapsi!
— Joka kohta täyttää neljätoista vuotta. Tuo hänen vihoitsemisensa on siitä, ettet sinä ymmärrä hänen rakkauttansa ja ehkäpä hän ei itsekään vielä sitä ymmärrä; tuossa hänen vihoitsemisessaan on paljon lapsellista, mutta silti todellista, tuskallista. Ja pääasiallisesti hän on mustasukkainen minun tähteni. Siinä rakastat minua niin paljon, että varmaan kotonasikin vain minusta yksin huolehdit, puhut ja ajattelet, joten et muista häntä kohtaan olla huomaavainen. Hän on tuon huomannut, ja siitä on mielensä myrkyttynyt. Ehkäpä hän haluaisi kanssasi puhella, tuntee tarvitsevansa aukaista sinulle sydämmensä, ei tiedä kainostella, ei ymmärrä itseänsä, odottaa tilaisuutta, mutta sinä sen sijaan, että pikemmin soisit hänelle tuon tilaisuuden, erotat itsesi hänestä, pakenet hänen luotansa minun luokseni, vieläpä hänen sairaana ollessaankin jätit hänet päiväkausiksi yksin. Siitä hän nyt itkee, hän kaipaa sinua, ja suurempaa tuskaa hänelle tuottaa se, ettet sinä hänen kaipaustansa huomaa. Nytkin tällaisena hetkenä minun tähteni jätit sinä hänet yksin. Aivan varmaan on hän sen vuoksi huomenna kipeänä. Ja mitenkä sinä raskisitkaan hänet jättää? Mene heti kotiin…