Hän kumartui, suuteli Nellyä otsaan ja alkoi hiljaan silittää hänen tukkaansa. Nelly alkoi kovasti vavista … mutta hillitsi itsensä. Anna Andrejevna katsoi riemulla ja iloisella toivolla, kuinka nyt vihdoinkin Nikolai Sergeitsh alkoi orpoa hyväillä.
— Minä tiedän, että kelvoton mies saattoi äitisi turmioon, kelvoton ja rietas, mutta tiedän myöskin, että äitisi rakasti ja kunnioitti isäänsä, lausui ukko liikutettuna, silittäen yhä Nellyn päätä; hän ei malttanut olla heittämättä meille tuota taisteluhaastetta. Vieno puna levisi hänen poskillensa; hän koetti olla meihin katsomatta.
— Äitini rakasti iso-isääni enemmän, kuin isoisäni äitiäni, — lausui Nelly arasti, mutta päättävästi, koettaen hänkin olla kehenkään katsomatta.
— Mistä sinä sen tiedät? kysäsi ukko terävästi. Hän oli kuni lapsi, ja kumminkin näytti, että hän ikäänkuin häpeäisi malttamattomuuttansa.
— Tiedän, — vastasi Nelly katkonaisesti. — Hän ei ottanut vastaan äitiäni, vaan … ajoi pois…
Huomasin, että Nikolai Sergeitsh aikoi jotain sanoa vastaan, sanoa esimerkiksi, että ukko oli oikeassa kieltäytyessään ottamasta tytärtään, mutta hän loi katseensa meihin ja vaikeni.
— Kuinka, missä te asuitte, kun iso-isäsi ei teitä ottanut? — kysäsi Anna Andrejevna, joka nyt sai äkkiä halun itsepäisesti pitkittää puhetta juuri tästä seikasta.
— Kun palasimme tänne, etsimme kauan isoisää, mutta emme löytäneet — vastasi Nelly. — Äitini silloin sanoikin minulle, että iso-isä oli ennen hyvin rikas, aikoi rakentaa tehtaan, mutta että nyt hän oli hyvin köyhä, sillä se, jonka kanssa äiti pois matkusti, otti äidiltä iso-isän rahat eikä antanut sitten rahoja pois. Niin kertoi minulle äitini.
— Hm!… — sanoi ukko.
— Äitini sitten vielä kertoi, pitkitti Nelly yhä vilkkaammin ja ikäänkuin haluten inttää Nikolai Sergeitshiä vastaan, kohdistaen kumminkin puheensa Anna Andrejevnalle, — äitini kertoi, että iso-isäni oli kovasti vihainen äidille ja että äiti itse oli siihen syypää, ja ettei äidillä nyt ollut koko maailmassa enää ketään muuta, kuin iso-isä. Tätä kertoessaan äitini itki… "Minulle hän ei anna anteeksi, mutta kun näkee sinut, ehkä tulee rakastamaan sinua, antaa hän sinun tähtesi minulle anteeksi," sanoi äitini, kun matkustimme tänne. Äitini rakasti minua suuresti, ja kun hän tuota puhui, niin hän yhä suuteli minua, mutta iso-isän luo pelkäsi mennä. Minua opetti hän rukoilemaan iso-isän puolesta ja itsekin rukoili ja paljon kertoi minulle, miten hän ennen oli iso-isäni kanssa ja kuinka iso-isäni rakasti äitiäni hyvin paljon, enemmän kaikkea… Äitini soitti iso-isälle pianoa, luki illalla kirjaa, ja iso-isä suuteli häntä ja osti hänelle paljon lahjoja… Kerran he äidin nimipäivänä riitaantuivatkin lahjoista, iso-isä kun luuli, ettei äiti tiedä, mitä hän saa lahjaksi, mutta äitini tiesikin sen jo aikoja ennen. Äiti halusi korvarenkaita, iso-isä narrasi vain ja sanoi, ettei osta korvarenkaita, vaan rintaneulan; ja sitten kun iso-isä toi korvarenkaat ja huomasi, että äiti jo tietää lahjan olevan korvarenkaat, niin suuttui siitä, että äiti tiesi, eikä puoleen päivään puhunut äidille mitään, mutta sitten tuli äitiä suutelemaan ja anteeksi pyytämään.