— Herra Jumalani! huudahti Anna Andrejevna, joka suurella mielen kiinnolla kummasteli kertomusta luomatta silmiään Nellystä, joka pääasiallisesti hänelle kertoikin.
— Sitten äiti muutti sieltä ja otti minut mukaansa. Se oli seuraavana päivänä. Kävelimme koko päivän iltaan saakka kadulla, äiti yhä itki ja käveli, minua talutti kädestä. Olin hyvin väsynyt; emme syöneet mitään koko päivänä. Äiti puheli yhä itsekseen ja minulle vain aina sanoi: "pysy köyhänä, Nelly, ja kun minä kuolen, älä kuuntele mitään, älä usko ketään. Älä mene kenenkään luo; ole yksin, köyhänä, tee työtä, mutta jos ei ole työtä, niin pyydä almua, mutta heidän luoksensa älä mene". Hämärissä kuljimme erään suuren kadun poikki; äkkiä äiti huudahti: "Asorka, Asorka!" ja äkkiä suuri, villaton koira tuli äidin luo, vinkui ja alkoi hyväillä äitiä; äitini peljästyi, vaaleni, huudahti ja lankesi polvilleen ison vanhuksen eteen, jolla oli keppi kädessä, ja katsoi aina maahan. Se iso vanhus olikin iso-isäni, hän oli laihanlainen, huonoissa vaatteissa. Silloin näin ensikerran isoisän. Hänkin säikähti kovin ja vaaleni, vaan nähtyään, että äitini oli polvillaan hänen edessään ja kietoi kätensä hänen jalkoihinsa, riuhtasi hän itsensä irti, tyrkkäsi äitiä, iski kepillään katukiviin ja läksi kiireesti pois astumaan. Asorka jäi vielä luoksemme, yhä vinkui ja nuoli äidin käsiä, juoksi sitten iso-isän luo, tarttui hampainensa hänen nuttunsa helmaan ja veti meihin päin, mutta iso-isä iski Asorkaa kepillä. Asorka tahtoi taas juosta meidän luoksemme, mutta iso-isä kutsui sitä; Asorka läksikin iso-isän jälestä, mutta yhä vain vinkui. Äitini makasi maassa kuni kuollut, kansaa kokoontui ympärille, poliisikin tuli. Minä itkin ja koetin nostaa äitiä ylös. Hän vihdoin nousikin, katsoi ympärillensä ja läksi minun jälestäni. Minä talutin hänet kotiin. Ihmiset katsoivat meihin pitkään ja puistivat päätänsä…
Nelly pysähtyi levähtääkseen ja voimiaan kootakseen. Hän oli hyvin vaalea, mutta siitä huolimatta katseensa säteili päättäväisyyttä. Oli varmaa, että hän oli päättänyt puhua nyt kaikki. Tuntui jotain uhittelevaa olevan nyt käytöksessään.
— Mitäpäs, huomautti Nikolai Sergeitsh epävakaisella äänellä, jossa myöskin kuului ärtyisää jyrkkyyttä. — Mitäpäs, äitisihän loukkasi pahoin isoisääsi, ja syystäpä tämä kielsikin äitisi…
— Äitinikin puhui samaa, puuttui taas puheeseen Nelly jotenkin jyrkällä äänellä, — kotiin mennessämme puhui: se oli iso-isäsi, Nelly, ja minä tein hänelle pahasti, hän on minut kironnut ja sen vuoksi nyt Jumala rankaisee minua, ja koko illan sekä kaikkina seuraavina päivinä äiti yhä puhui siitä. Niin hän puhui, mutta tuntui niinkuin itse ei olisi puhettaan ymmärtänyt…
Nikolai Sergeitsh oli vaiti.
— Ja mitenkäs te sitten toiseen asuntoon muutitte? kysäsi Anna
Andrejevna, yhä vieläkin hiljaa itkien.
— Äiti sairastui sinä yönä ja kapteeninleski etsi meille asunnon Bubnovan luona. Kolmantena päivänä me muutimme Bubnovan luo, kapteeninleski myöskin; sinne muutettuamme äitini kääntyikin vuoteeseen ja makasi kolme viikkoa sairaana, minä hoitelin häntä. Rahat olivat meiltä loppuneet ja meitä auttoi kapteeninleski sekä Ivan Aleksandravitsh.
— Kirstujentekijä, asunnon isäntä, sanoin minä selitykseksi.
— Ja sitten, kun äiti nousi vuoteesta ja alkoi kävellä, kertoi hän minulle Asorkasta.