— Lähdemme matkaan, ystäväni, lähdemme! lausui vanhus iloisena. — Sinusta, Vanja, on meidän vaikea erota… (Tahdon tässä huomauttaa, ettei hän kertaakaan ehdotellut minulle, jotta lähtisin heidän kanssaan, jonka ehdotuksen, katsoen luonteensa laatuun, hän olisi tehnyt … jos asiat olisivat olleet toisella kannalla, s.t.s., jollei hän olisi tietänyt minun rakastavan Natashaa).
— Vaan eihän sille mitään voi. Kipeätä se tekee minulle, mutta paikan muutto tuo meille jokaiselle uutta eloa… Paikan muutossa — kaikki muuttuu! lisäsi hän katsahdettuaan taas tyttäreensä. Hän uskoi siihen ja iloitsi tästä uskostaan.
— Entäs Nelly? — kysäsi Anna Andrejevna.
— Nellykö? Mitäs … hän, kyyhkyläiseni on nyt hiukan sairas, mutta kyllä hän varmaan siksi jo paranee. Onhan hän nyt jo hiukan paranemaan päin — vai kuinka sinä luulet, Vanja? — kysäsi ukko ikäänkuin säikähtäen ja katsoi levottomasti minuun, aivan kuin minun olisi tullut päästää hänet epätietoisuudestaan.
— Kuinka hän nyt voi? Mitenkä on nukkunut? Eikö hänelle ole jotain tapahtunut? Eikö hän jo ole herännyt? Kuules, Anna Andrejevna: siirrämme nyt heti pöydän verannalle, tuodaan sinne teekeittiö, perheemme kokoontuu sinne ja Nellykin tulee kanssamme. Se on mainiosti. Kaiketi hän lienee jo herännyt? Lähdenpä luoksensa. Minä vain katson … en minä herätä, ole huoleti siitä! lisäsi ukko, kun Anna Andrejevna teki käsillään kielteisiä liikkeitä.
Nelly olikin jo herännyt. Neljänneksen kuluttua istuimme tapamme mukaan pöydän ympärillä, jolla teekeittiö porisi.
Nelly kannettiin tuolissa Lääkäri ja Maslobojev saapuivat myöskin. Maslobojev toi Nellylle ison kimpun syreeninkukkia; Maslobojev tuntui olevan jostain huolissaan sekä ikäänkuin harmissaan.
Maslobojev kävi Ichmenevillä miltei joka päivä. Olen jo sanonut, että jokainen piti hänestä ja varsinkin Anna Andrejevna, mutta kenkään meistä ei sanallakaan koskaan maininnut Aleksandra Semenovnasta, eikä hänestä Maslobojev itsekään maininnut. Anna Andrejevna kuultuaan minulta, ettei Aleksandra Semenovna ole vielä laillinen vaimo, päätti itsekseen, ettei häntä sovi talossa vastaan ottaa eikä puhuakaan hänestä ole soveliasta. Tähän mukaannuttiin ja siinä parhaiten ilmeni Anna Andrejevnan luonne. Vaikka, jos hän ei olisi saanut takaisin Natashaansa ja pääasiallisesti, jos ei olisi tapahtunut sitä, joka oli tapahtunut, mummo ehkä ei olisi ollutkaan niin vaativainen.
Nelly oli tänä iltana jostain syystä erittäin suruinen, vieläpä jostain huolestunutkin. Oli, kuin olisi hän nähnyt pahaa unta ja nyt sitä ajattelisi. Maslobojevin lahjasta hän kumminkin tuli hyvin iloiseksi ja suurella mielihyvällä katseli hän kukkia, jotka olivat asetetut vesilasiin hänen eteensä.
— Sinä siis rakastat kukkia Nelly? kysyi Nikolai Sergeitsh. —
Maltapas huomenna … no sittenhän näet! lisäsi ukko innostuneesti.