— Rakastan, vastasi Nelly — ja minä muistan, kuinka me kukilla äitiä tervehdimme. Ollessamme vielä siellä (tällä sanalla hän nyt määritteli ulkomailla oloansa) oli äiti kerran koko kuukauden sairaana. Minä ja Henrik teimme sopimuksen, että kun äiti tulee ensi kerran makuuhuoneestaan, josta hän ei kuukauteen ollut poistunut, koristamme kaikki huoneet kukilla. Niin teimmekin. Illalla sanoi äiti, että hän huomenna tulee meidän kanssamme aamiaiselle. Nousimme ylös hyvin varhain. Henrik toi paljon kukkia ja me koristimme huoneen viheriäisillä lehdillä ja kukkaseppeleillä. Siinä oli monenlaisia köynnöskasveja, suuria, valkeita kukkia, narsisseja, joista minä eniten pidän, kauniita ruusuja ja paljon paljon muita kukkasia. Seppeleet ripustimme seinille, ruukkuihin panimme kukkavihkoja, suuret kukat, jotka olivat kuin oikeita puita asetimme äidin tuolin luo sekä huoneen nurkkiin; ja kun sitten äiti tuli, ihmetteli hän ja tuli hyvin iloiseksi. Henrik oli myöskin iloinen… Minä muistan sen nyt…
Nelly oli tänä iltana erittäin heikko ja hermostunut. Lääkäri katsoi häneen hyvin huolestuneena. Mutta hän kovin halusi puhella. Kauan hämäriin saakka hän jutteli meille entisestä elämästään siellä; emme keskeyttäneet hänen puhettansa. Siellä hän äidin ja Henrikin kanssa paljon matkusteli, ja entiset muistot astuivat selvinä hänen muistoonsa. Heltynein mielin puhui hän sinisestä taivaasta, korkeista vuorista, joilla on lunta ja jäätä, vuorilta syöksyvistä vesiputouksista, joita kaikkia hän matkoillaan näki. Samoin kertoi hän Italian järvistä ja laaksoista, kukista ja puista, maaseudun asukkaista, niiden puvuista, tummista kasvoista ja mustista silmistä; kertoi useista hänelle tapahtuneista seikoista. Sen jälkeen kertoi suurista kaupungeista ja linnoista, korkeasta kirkosta, jonka kupooli äkkiä valaistiin monen värisillä tulilla, sitten eteläisestä kaupungista, jossa ilma oli kuuma, taivas ja meri sininen…
Ei vielä koskaan Nelly ollut kertonut muistelmiansa näin tarkkaan. Kuuntelimme häntä jännitetyin mielin. Jokainen meistä tunsi vain hänen toiset muistelmansa, — ne, jotka häneltä oli saatu synkässä kaupungissa, jossa ilma on painostavaa, pyörryttävää ja myrkyllistä, kalliit ja komeat palatsit lian tahrimat, aurinko on vaalea ja vihainen, ihmiset puolihupsuja, joilta hän ja äitinsä olivat niin paljon kärsimyksiä saaneet. Kuvittelin mielessäni, kuinka hän ja äitinsä yhdessä istuivat jossain likaisessa kellarikerroksessa, kosteana, pimeänä iltana syleilivät toisiansa vaatimattomalla vuoteellaan, muistelivat mennyttä aikaansa, edesmennyttä Henrikkiä ja muiden maiden ihmeitä… Kuvittelin sitten mielessäni Nellyä yksinäisenä, kun äitinsä jo oli kuollut, ja kun Bubnova lyönneillä ja petomaisella kovuudella koetti häntä taivuttaa huonoon asiaan…
Mutta siinä kerrottuansa alkoi Nelly voida pahoin, ja hänet vietiin takaisin huoneeseen. Nikolai Sergeitsh säikähti kovin ja harmitteli, että sallittiin tytön niin paljon puhua. Jokin outo taudin puuska saattoi hänet melkein tajuttomaan tilaan. Tämä taudin puuska oli häntä jo useamman kerran kohdannut. Taudinpuuskan ohi mentyä pyysi Nelly minua tavata. Hän tahtoi jotain sanoa minulle yksin. Hän pyysi sitä niin hartaasti, että lääkäri pyysi täyttämään hänen pyyntönsä, jonka tähden kaikki muut poistuivat huoneesta.
— Kuules, Vanja, — sanoi Nelly, kun jäimme kahden, — minä tiedän, he ajattelevat, että minä matkustan heidän kanssaan; mutta minä en matkusta, sillä minä en voi, vaan minä jään alussa sinun luoksesi, ja sen minä tahdoin sanoa sinulle.
Minä aloin kehoittaa häntä suostumaan; sanoin hänelle, että Ichmenevit kaikki rakastavat ja pitävät häntä kuni omaa tytärtänsä konsanaan. Jokainen tulee kaipaamaan, jos hän ei lähde. Minun luonani sitä vastoin tulee olonsa vaikeaksi, ja vaikka minä rakastankin häntä, niin sittenkin — ei muu auta, kuin erota.
— En voi! — vastasi Nelly päättävästi, — sillä minä usein näen äitini unissani, ja hän sanoo minulle, etten matkustaisi heidän kanssansa, vaan jäisin tänne; hän sanoo, että minä tein suuren synnin, kun jätin iso-isän yksin, aina vaan itkee, kun tuota puhuu. Minä tahdon jäädä tänne ja hoitaa iso-isää, Vanja.
— Mutta johan iso-isäsi on kuollut, Nelly, — sanoin minä kuunnellen kummastellen puhettansa.
Nelly alkoi mietiskellä ja katsoi minuun tarkasti.
— Kerro minulle, Vanja, vielä kerran, kuinka iso-isä kuoli, — sanoi hän. — Kerro kaikki äläkä mitään jätä pois.