Kummastelin hänen pyyntöänsä, mutta kumminkin aloin kertoa asiaa mitä tarkimmin. Arvelin hänen hourailevan, tai että hän ei ollut taudin kohtauksesta vielä kokonaan toipunut.
Hän kuunteli tarkkaan kertomustani ja muistan vieläkin, kuinka hänen mustat, kuumeisesti sädehtivät silmänsä kaiken kertomukseni ajan katsoivat minuun tarkkaan ja hellittämättä. Huoneessa oli jo pimeä.
— Ei, Vanja, iso-isä ei ole kuollut! sanoi Nelly päättävästi kertomukseni kuultuansa ja sen johdosta vielä kerran mietittyänsä. — Äitini puhuu minulle usein iso-isästä, ja kun minä eilen sanoin hänelle: "onhan iso-isä kuollut", tuli hän hyvin pahoilleen, alkoi itkeä ja sanoi minulle, ettei iso-isä ole kuollut, että minulle on vain suotta niin sanottu, ja että hän nytkin käy almua pyytämässä "samoin, kuin me sinun kanssasi pyysimme", sanoi äiti; "hän yhä käy siinä paikassa, jossa me hänet ensi kerran kohtasimme, kun minä lankesin polvilleni hänen eteensä ja Asorka minut tunsi".
— Se oli unta, Nelly, sairaan unta, olethan sairas, sanoin hänelle.
— Niin minäkin ajattelin, että se on vain unta, sanoi Nelly, — enkä puhunut kellenkään. Tahdoin sen yksin sinulle sanoa. Ja tänään kun nukuin sen jälkeen, kun sinä et tullut, näin unessa iso-isän. Hän istui kotonaan, odotti minua ja oli niin julma, laiha ja sanoi, ettei ole kahteen päivään mitään syönyt, eikä Asorkakaan ole mitään syönyt. Sanoi myöskin, ettei hänellä ole nuuskaa ollenkaan ja ettei hän nuuskatta voi elääkään. Kerran hän todellakin sanoi niin minulle, se oli silloin, kun minä äidin kuoleman jälkeen kävin hänen luonansa. Silloin hän oli jo melkein kokonaan sairas eikä enää paljon mitään ymmärtänyt. Kas, kun minä nyt tänään kuulin hänen tuon sanovan, ajattelin: lähdenpä, asetun sillalle ja pyydän almua, saatuani rahaa ostan iso-isälle leipää, keitetyitä perunoita ja nuuskaa. Olen siis seisovinani, anovinani ja näen, että iso-isä astuskelee siinä lähellä, odottaa hiukan ja tulee luokseni, katsoo, paljonko olen saanut ja ottaa rahat itselleen. Sanoo: tämä on leiväksi, pyydä nyt nuuskaksi. Minä taas anon ja hän taas ottaa minulta rahat. Minä sanon, että minä kumminkin annan hänelle kaikki enkä piiloita yhtään itselleni. "Ei," sanoo, "sinä et saa minulta varastaa; Bubnovakin sanoi minulle, että sinä olet varas ja sen vuoksi minä en koskaan otakaan sinua luokseni. Mihin sinä yhden viiskopekkaisen olet pannut?" Minä aloin itkeä, miksikä hän ei luota minuun, hän ei ota kuullakseenkaan, kiljuu vain: "sinä varastit viiskopekkaisen!" Hän alkoi siinä sillalla minua piestä, kipeästi loikin. Minä itkin paljon… Nyt minä ajattelin, Vanja, että hän varmasti on elossa ja jossain kävelee yksin ja odottaa minua luoksensa.
Aloin taaskin pyytää ja kehoittaa häntä luopumaan niistä ajatuksista ja lienen lopulta onnistunutkin. Nyt hän sanoi pelkäävänsä nukkua, sillä sanoi näkevänsä iso-isänsä. Sitten hän syleili minua kiihkeästi…
— En minä sittenkään voi jättää sinua, Vanja! sanoi hän painaen pikku päänsä kasvoihini. — Jos vaikka ei iso-isääkään olisi, en sittenkään sinusta eroa.
Nellyä kohdannut taudin puuska säikähdytti jokaista. Minä kerroin lääkärille Nellyn äskeisen kertomuksen ja kysyin, mitä lääkäri taudista arveli.
— En voi vielä mitään varmaa sanoa, vastasi lääkäri vähän aikaa ajateltuaan. — Minä vielä aprikoin, mietin, teen havaintoja, — mutta … varmaa ei ole vielä mitään. Yleensä saattaa sanoa, että paraneminen on mahdotonta. Hän kuolee. En heille sitä sano, te kun pyysitte sen salaamaan heiltä, mutta minun on sääli tyttöä ja minä ehdottelen huomiseksi lääkärien neuvottelun kokoon kutsumista. Ehkä neuvottelun jälkeen tauti saa toisen käänteen. Minä kovin säälin tyttöä, säälin kuni omaa tytärtäni. — Lempeä, rakastettava tyttö! Ja niin leikillinen luonne!
Nikolai Sergeitsh oli erittäin levoton. — Kuules, Vanja, mitä minä ajattelin, lausui ukko, — Nelly rakastaa kukkia. Tiedätkös? Valmistakaamme hänelle huomiseksi, kun hän nousee ylös, samanlainen vastaanotto kukkineen, kuin hän tuon Henrikin kanssa valmisti äidillensä, kuten hän tänään kertoi… Hän oli kertoissaan niin kovin liikutettu…