— No niin, hän siis selitti minulle asian; mutta sen hän teki jotenkin hämärästi, senkin paholainen, hämärästi ja kaksimielisesti. Erehdyksiä oli paljon ja usean kerran; tosiasiat kertoi samalla kertaa monella eri tavalla. Mutta tietysti, miten olisikaan viekastellut, kaikkia lankoja ei voinut salata. Minä tietysti kävin asiaan käsin innolla ja sydämmen yksinkertaisuudella, sanalla sanoen, orjan uskollisuudella; mutta kerta kaikkiaan säännöksi ottamieni ohjeiden mukaan, kuin myöskin luonnon lain mukaan (sillä se on luonnonlaki), arvostelin ensiksi: ilmoitettiinko minulle oikea varsinainen syy? Toiseksi: eikö ilmaistun syyn takana piile joku toinen, jota ei ole ilmaistu? Sillä viimeisessä tapauksessa, kuten sinäkin, rakas poikani, runollisella ymmärrykselläsi älyät, on hän minua petkuttanut, sillä, näes, yksi syy, sanokaamme, maksaa ruplan, mutta toinen maksaa neljä kertaa enemmän; ja hupsuhan minä olisin, jos minä ruplasta antaisin neljän ruplan arvoisen. Minä aloin syventyä asian menoon, osan panin arvaamalla ja niin vähittäin aloin päästä oikeille jäljille; minkä seikan häneltä urkin, minkä muilta syrjäisiltä kuulin ja loput selvitin omalla älylläni. Sinä ehkä kysyt: miksikä minä päätin asiaa ajaa juuri tällä tapaa? Siihen vastaan: vaikkapa vain sen tähden, että ruhtinas jostain syystä alkoi puuhailla, jostain syystä säikähti pahanpäiväisesti. Mutta miksikäpä todella säikähtyä? Jos nyt vei isältä rakastettunsa, tämä tuli kuormalliseksi, hän hylkäsi tämän. Mitä kummaa siinä? Mieluinen vallattomuus eikä sen enempää. Eipä ruhtinaan tapainen mies moisesta säikähtäisi. Mutta hän säikähti… Se herätti epäluuloni. Minä, veliseni, pääsin hyvin huvittaville jälille muun muassa Henrikin avulla. Hän kylläkin on kuollut, mutta erään hänen serkkunsa avulla, joka nyt on naimisissa eräällä vehnäskauppiaalla täällä Pietarissa ja joka ennen äärettömästi rakasti Henrikkiä ja rakastaa vuotta viisitoista yhtämittaa, huolimatta ukko kauppiaasta, jonka kanssa hänellä on kahdeksan lasta, niin, tuon serkun avulla, sanon minä, onnistuin kaikenlaisten temppujen kautta saada selville tärkeän asian. Saksalaisen tavan mukaan kirjoitti Henrik hänelle kirjeitä ja muistiinpanoja ja vähä ennen kuolemaansa lähetti hänelle muutamia papereitansa. Tuo serkku, tyhmyri, ei ymmärtänyt noissa papereissa ja kirjeissä olevan tärkeintä, mutta ymmärsi ainoastaan ne kohdat, joissa puhutaan kuusta, mein lieber Augustista ja kenties vielä Villandista. Mutta minä sain tarvittavat tiedot ja noiden kirjeiden avulla pääsin uusille jälille. Sain esimerkiksi tietää herra Smithistä, hänen tyttärensä häneltä varastamista rahoista, ruhtinaasta, joka otti nuo rahat itselleen; sen lisäksi huomasin kaikkien noiden huudahduksien, syytöksien ja vertausten keskeltä pilkistävän kirjeissä asian oikean laidan, s.t.s, Vanja! Ei mitään varmaa. Hullu-Heikki tahallansa salasi sen, antoi vain viittauksia, ja noista viittauksista ja kaikista muista tiedoista yhteensä alkoi minulle valmistua taivaallinen sopusointu: ruhtinas ja Smithin tytär olivat olleet vihityt! Missä, kuinka, milloin, ulkomaillako, vaiko täällä, missä asiapaperit? — se pysyi salaisuutena. Se tahtoo sanoa, Vanja veliseni, harmistuneena tukkaani revin, etsin ja puuhasin, se on yöt ja päivät etsin asiapapereita.
— Viimein löysin minä Smithinkin, mutta tämä ota ja kuole äkkiä. En ehtinyt häntä elävänä nähdäkkään. Sitten erään sattuman johdolla saan äkkiä tietää, että eräs minua epäilevä nainen kuolee Hirvisaarelle, kuulustelen — ja pääsenkin jäljille. Kiiruhdan Hirvisaarelle ja, muistathan, siellä kohtasin sinut. Sain silloin paljon tietooni. Sanalla sanoen, Nelly oli minulle suurena apuna…
— Kuules, — keskeytin minä, — luuletko todellakin, että Nelly tietää…
— Mitä?
— Että hän on ruhtinaan tytär?
— Tiedäthän sinä itse, että hän on ruhtinaan tytär, — vastasi hän katsoen minuun äkäisenä ja moittivana.
— No, miksikä tehdä moisia joutavia kysymyksiä, sinä tyhjä ihminen? Se ei ole pääasia, mutta tämä, että hän ei ainoastaan ole ruhtinaan tytär, mutta on ruhtinaan laillinen tytär, — ymmärrätkö sen?
— Se ei ole mahdollista! — huudahdin minä.
— Niin minäkin alussa sanoin "se ei ole mahdollista", vielä nytkin joskus ajattelen niin. Mutta sepä se onkin, että se voi olla mahdollista, ja kaiken todennäköisyyden mukaan onkin niin.
— Ei, Maslobojev, se ei ole niin, sinä jouduit harhaan! — huudahdin minä. — Nelly ei ole tietämättä sitä, mutta onpa kuin onkin laiton lapsi. Olisikohan äiti, jolla olisi hallussaan ollut edes jonkinlaisia todistuksia, voinut sietää niin kurjaa oloa, kuin heillä täällä Pietarissa oli, ja sitä paitsi jättää lapsensa moiseen orpouteen? Ei se ole mahdollista!