— Niin minäkin ajattelin, s.t.s., se on vielä yhäti nyt minulle arvoitus. Mutta asia on se, että Smithin tytär oli kummallisin nainen maailmassa. Hän ei ollut tavallinen ihminen. Muistahan vain kaikkia asianhaaroja: sehän on romantillinen seikka, — mitä järjettömimmässä ja hulluimmassa muodossa koko taivaankannen alla. Tämä esimerkiksi: ensi alussa hän uneksi jostain maallisesta paratiisista ja enkeleistä, rakastui silmittömästi, luotti rajattomasti ja, ollen siitä vakuutettu, menetti järkensä — ei sen vuoksi, että ruhtinas lakkasi rakastamasta ja hylkäsi hänet, mutta sen tähden, että hän pettyi ruhtinaan suhteen, että ruhtinas saattoi pettää ja hyljätä; sen vuoksi, että hänen enkelinsä muuttui loaksi, häpäisi ja solvaisi hänet. Hänen romantillinen ja mieletön sydämmensä ei kestänyt tuollaista muutosta. Kaiken muun lisäksi vielä loukkaus — ajatteles, millainen loukkaus! Kauhuissaan ja pääasiallisesti ylpeydessään hän luopui ruhtinaasta rajattomalla ylenkatseella. Hän repi rikki kaikki siteet, kaikki kirjalliset todistukset; oli välittämättä rahoista, vieläpä kokonaan unehutti, etteivät ne olleet hänen, mutta isän rahoja, kieltäytyi niistä kuni loasta, kuni tomusta, näin sydämmensä jaloudella musertaakseen pettäjänsä, saadakseen pitää hänet varkaanansa, ja saadakseen oikeuden koko ikänsä halveksia häntä ja silloin ehkä sanoi pitävänsä sen suurimpana häpeänänsä, jos tulisi itseään nimittämään tuollaisen vaimoksi. Avioeroa meillä ei ole olemassa, mutta de facto he ottivat avioeron, ja kaiken tämän jälkeenkö hän olisi tuolta mieheltä apua pyytänyt! Muistappas, mitä tuo mieletön kuolinvuoteellaan sanoi Nellylle: älä mene noiden luo!… Tee työtä, joudu häviöön, mutta älä mene noiden luo, älä sittenkään, vaikka sinua pyytäisi (s.o. hän vielä silloinkin haaveksi, että tyttöä pyydetään, joten siis vielä kerran tulee tilaisuus kostoon, halveksimisella musertaa pyytäjä, sanalla sanoen, leivän asemesta ravitsi itseänsä vihan haaveilla). Hyvin paljon minä, veliseni, urkin Nellyltä; vieläpä nytkin joskus urkin. Tietysti tytön äiti oli sairas, keuhkotautinen; tuo tauti erittäin kehittää kiukkuisuutta ja kaikkea vihamielisyyttä; mutta sittenkin minä tiedän, eräältä tutulta Bubnovan luona sain tietää, että Nellyn äiti kirjoitti ruhtinaalle, niin, ruhtinaalle, hänelle itselleen…
— Kirjoitti! Ja menikö kirje perille? — huudahdin minä kärsimättömänä.
— Sepä juuri onkin, en tiedä, joutuiko se perille. Kerran Smithin tytär yhtyi tuohon ystävään Bubnovan luona (muistatko, Bubnovan luona se maalattu nainen? Nyt on ojennuslaitoksessa), ja hänen kauttansa lähetti tuon kirjeen, jo oli sen kirjoittanut valmiiksi, mutta ei antanut viedä, otti takaisin; se tapahtui kolme viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Se on paljon merkitsevä seikka, sillä jos hän kerran päätti lähettää, niin sama se, jos ottikin takaisin, saattoi sen toisella kertaa lähettää.
— Lähettikö hän kirjeen, vai ei — sitä en tiedä; on syytä luulla, ettei lähettänyt sillä ruhtinas sai varman tiedon hänen olostaan Pietarissa ja vieläpä paikastakin täällä, nähtävästi vasta sitten, kun vaimo oli jo kuollut. Uskonpa, että ruhtinas ihastui ikihyväksi siitä tiedosta!
— Todellakin, minä muistan Aleshan puhuneen jostain kirjeestä, josta ruhtinas oli kovin ilostunut, mutta se oli joku aika sitten, jotain pari kuukautta takasin. Mutta mitä sitten etemmäksi, etemmäksi; miten sinä menettelit ruhtinaan suhteen?
— Mitäpäs minä ruhtinaalle? Ymmärräthän: täysi siveellinen vakuutus eikä ainoatakaan varmaa todistetta — ei ainoatakaan, jos kuinka olisinkaan puuhaillut. Se oli kriitillinen asema! Tuli tehdä tiedusteluja ulkomailla, mutta missä maassa? — ei yhtään selkoa. Tietysti minä älysin, että täytyy alkaa taistelu, että minä voin vain viittauksella hänet pelottaa, näyttää tietävän enemmän, kuin oikeastaan tiesinkään…
— No, mitäs hän?
— Ei mennyt loukkuun, vaikka kylläkin säikähti niin, että vielä on säikähdyksissään. Meillä oli muutamia kokouksia, ja tiedäpäs, millaiseksi vaivaiseksi viheliäiseksi hän koetti heittäytyä! Kerran alkoi kaikessa ystävyydessä minulle kertoa kaikki. Se oli silloin, kun luuli minun tietävän koko asian. Mainiosti kertoi, tunteellisesti, avomielisesti ja tietysti — mitä julkeimmin valehteli. Silloin minä huomasinkin, kuinka suuresti hän minua pelkää. Yhteen aikaan heittäysin hänen kuullensa suureksi hölmöksi, samalla olin näyttävinäni, että viekastelen. Tahallani häntä kömpelösti säikyttelin; tahallani olin hänelle törkeä, koetin uhkailla — ja kaikki vain siksi, että hän luulisi minua hölmöksi ja jotenkin olisi varomaton sanoissaan. Huomasi vehkeen, ryökäle! Toisella kerralla tekeydyin juopuneeksi, ei sekään auttanut, — viekas on, pahuus! Voitko, veliseni sen käsittää, Vanja: minun tuli saada tietää, kuinka suuresti hän minua pelkää, ja toiseksi: osottaa hänelle tietäväni enemmän, kuin tiesinkään…
— Ja mitenkä sitten lopulta kävi?
— Ei tullut mitään. Tuli olla varmat todisteet, ja niitä minulla ei ollut. Yhden seikan hän älysi, sen, että minä voin saada aikaan häväistysjutun. Tätä hän vain yksistään pelkäsikin ja sitäkin enemmän, kun alkoi täällä sukulaisuuksia solmia. Tiedätkös, että hän aikoo naida?