Natasha kohotti päätänsä ja katsahti häneen. Mutta hän katsoi vastaan niin avonaisesti, niin totuuden mukaisesti, kasvonsa olivat niin iloiset, niin rehelliset, niin riemuisat, että oli aivan mahdotonta olla uskomatta sanojansa. Minä luulin, että he huudahtavat ja kiiruhtavat syleilemään toisiansa, kuten usein ennen moisissa sovintotilaisuuksissa. Mutta Natasha, ikäänkuin onnen painostamana, painoi päänsä alas ja äkkiä … alkoi hiljaan itkeä… Nyt ei Alesha voinut pidättää itseänsä. Hän heittäytyi Natashan jalkoihin. Hän suuteli Natashan käsiä, jalkoja; hän oli kuni mielipuoli. Minä tarjosin Natashalle tuolin. Hän istuutui. Jalkansa eivät enää voineet häntä kannattaa.
TOINEN OSA.
I.
Hetkisen kuluttua me nauroimme kuni hupsut.
— Antakaa, antakaahan minun kertoa, sanoi Alesha sointuvalla, heleällä äänellä. — Te luulitte, että kaikki on samaa, kuin ennenkin… että minulla on vain mitätön asia… Minä vakuutan teille, että asiani on mitä hauskimpia. Vaikenettekohan jo kohtakin!
Hän niin mielellään tahtoi kertoa. Hänet nähdessä saattoi luulla hänellä tärkeitäkin uutisia olevan. Mutta naivi ylpeytensä, teeskennelty mahtavuutensa sai Natashan yhä enemmän nauramaan. Tahtomattani täytyi minunkin yhtyä nauruun. Ja mitä enemmän Alesha meille äkäili, sitä enemmän me nauroimme. Aleshan harmi ja lapsellinen epätoivo saattoivat meidät lopulta semmoisiksi, että jos meille näytti vaikka sormen päätä, kuten mitshmanille Gogolin kertomuksessa, sai se meidät rajuimman naurun valtaan. Mavra tuli keittiöstä, asettui ovelle ja harmistuneena katseli meitä, ollen pahoillaan siitä kun Alesha ei saanutkaan Natashalta toria, kuten hän hyvillä mielin näinä viitenä päivänä oli odottanut, vaan sitä vastoin kaikki olivat niin iloisia.
Viimein huomattuaan, että naurumme Aleshaa harmitti, lakkasi Natasha nauramasta.
— Mitä sinä sitten aiot kertoa? kysäsi hän.
— Mitä, pitääkö valmistaa teetä, vai? ehätti Mavra kysymään.
— Mene, Mavra, mene, sanoi Alesha, huitoen käsillään Mavralle, koettaen ajaa hänet pois. — Minä kerron kaikki, mitä oli, kaikki, mitä on ja kaikki, mitä tulee, sillä minä tiedän kaiken sen. Kyllä näen, ystäväni, te haluatte tietää, missä näinä viitenä päivänä olen ollut, — sen kaiken minä tahdon kertoa, mutta te ette salli. No, ja ensiksikin, minä olen koko ajan valehdellut sinulle, Natasha, koko tämän ajan, jo kauvan aikaa valehtelin, ja sepä juuri onkin pääasia.