— Valehtelitko?
— Niin, valehtelin, ja jo kokonaisen kuukauden; jo ennen isäni kotiin tuloa aloin valehdella; nyt tuli aika tunnustaa kaikki peittelemättä. Kuukausi sitten, kun isäni vielä oli matkoilla, sain minä äkkiä häneltä mahdottoman suuren kirjeen ja salasin sen teiltä kumpaseltakin. Kirjeessä hän suoraan ja lyhyesti, — ja, huomatkaa se, niin totisella tavalla, että minä oikein säikähdin — ilmoittaa minulle, että minun kosimisasiani on saatu suotuisaan loppuun, että morsiameni on ihanne-ihminen; että minä tietysti en ansaitse häntä, mutta kumminkin minun välttämättömästi täytyy hänet ottaa. Ja siksipä hän käskee, että olisin valmis, että karkottaisin päästäni kaikki hullutukset ja niin edespäin, — no, tietty se, mitkä hullutukset. Kas, tämän kirjeen minä salasin teiltä.
— Etpä ollenkaan salannut! keskeytti Natasha, — olipa millä kehaista! Asia kumminkin on niin, että sinä kirjeen saatuasi heti siitä kerroit. Minä muistankin, mitenkä kohta muutuit hyvin kuuliaiseksi, oikein helläksi etkä poistunut luotani, aivan kuin olisit jotain pahaa tehnyt, ja koko kirjeen vähissä erin kerroit meille.
— Mahdotonta, pääasiaa varmaan en kertonut. Kenties te jotain arvasitte, se olkoon teidän asianne, minä vain en ole kertonut. Minä salasin ja kärsin hirveästi.
— Minä muistan, Alesha, että te silloin usein kysyitte neuvoani ja minulle kerroitte kaikki, tietysti vähittäin, arveluina, sanoin minä, katsoen Natashaan.
— Kaikki kerroit! Älä suotta siinä kehukaan! sanoi Natasha. — Ja mitäpä sinä voisit salata? Sinäkö osaisit valehdella? Jopa Mavrakin tiesi koko asian. Tiesithän sinä, Mavra?
— Miksikä en olisi tietänyt! vastasi Mavra pistäen päänsä ovesta. —
Kolmena ensi päivänä kaikki kertoi. Sinäkö osaisit viekastella!
— Hyi, kun harmittaa puhella teidän kanssanne! Sinä teet kaiken tämän vain vihassasi, Natasha! Ja sinä, Mavra, myöskin erehdyt. Minä muistan, että olin silloin kuin mielipuoli; muistatkos, Mavra?
— Kuinkas en muistaisi. Olethan sinä nytkin, kuin mikäkin mielipuoli.
— Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Muistappas! Silloin ei meillä ollut rahaa, ja sinä kävit panttaamassa minun hopeaisen sikarikoteloni; ja sinulle, Mavra, salli minun huomauttaa, että sinä olet liian epäkohtelias minulle. Ja siihen on Natasha sinut totuttanut. No, olkoon, että minä todellakin teille kaikki kerroin jo silloin, vähittäin (nyt johtuu se mieleeni). Mutta henkeä, kirjeen henkeä te ette tiedä, ja kirjeessähän onkin pääasia se, missä hengessä se on kirjoitettu. Sitä minä tarkoitan.