— No, missä hengessä se sitten oli kirjoitettu? kysäsi Natasha.

— Kuules, Natasha, sinä kysyt — ikäänkuin laskisit leikkiä. Älä laske leikkiä. Minä vakuutan sinulle, asia on hyvin tärkeä. Se oli semmoisessa hengessä, että käteni hervahtivat. Ei vielä koskaan isäni minulle sillä tapaa puhunut. Se on, pikemmin Lissabon sortuu, kuin hänen tahtonsa jää täyttämättä; kas, semmoinen henki oli kirjeessä.

— No, no, kerroppas; miksikä sinä sitten salasit sen minulta?

— Oh, kaikkeapas! Etten sinua säikyttäisi. Toivoin itse voivani kaikki hyvin sovittaa. No, niin siis, tuon kirjeen jälkeen, kun isäni palasi, alkoivat kärsimykseni. Minä valmistausin vastaamaan hänelle lujasti, selvästi, totisesti, mutta jostain syystä ei se onnistunutkaan. Ja hän kun ei edes kysellytkään; mokomakin viekas! Päin vastoin oli olevinaan, niinkuin asia olisi jo kokonaan ratkaistu, ja meidän välillämme ei voisikaan olla minkäänlaista riitaa ja erimielisyyttä. Kuulethan, ei voisikaan olla; mokomaa itseluottamusta! Minulle oli hän oikein lempeä, hellä. Minä oikein hämmästyin. Kuinka viisas hän onkaan, jospa te tietäisittekään, Ivan Petrovitsh! Hän on hyvin paljon lukenut, paljon tietää; jos vain kerran katsotte häneen, tietää hän jo kaikki teidän ajatuksenne aivan kuin omansa. Kas, senpä vuoksi lienevätkin nimittäneet hänet jesuiitaksi. Natasha ei kärsi, että minä häntä kehun. Älä suutu, Natasha. No, niin siis … mutta sivumennen sanoen: hän ei alussa antanut minulle rahaa, mutta nyt eilen jo antoi. Natasha, enkelini! Nyt on loppunut köyhyytemme! Kas tässä! Sen, mitä hän minulta oli rangaistukseksi pidättänyt puolena vuotena, eilen kaikki antoi; katsokaas, minkä verran; minä en vielä ole laskenutkaan. Mavra, katsoppas, kuinka paljon on rahaa! Nyt ei enää tarvitse lusikoita ja nappeja pantata!

Hän veti taskustansa jotensakin paksun pakan seteleitä, ehkäpä noin puolentoista tuhatta ruplaa, ja laski sen pöydälle. Mavra tarkasteli sitä ihmetellen ja kehui Aleshaa. Natasha käski kertomaan lisää.

— No, niin siis — mitäpä tekisin, ajattelin? pitkitti Alesha. — Kuinka voisin tehdä hänen tahtoansa vastaan? Se on, minä valalla vakuutan teille kummallekin, että jos hän olisi ollut minulle vihainen, eikä niin hyvä, en minä olisi huolinut mistään. Olisin suoraan hänelle sanonut, etten tahdo, että jo olen kasvanut ja tullut mieheksi ja nyt — asia on lopussa. Ja uskokaa pois, olisin pysynyt päätöksessäni. Mutta nyt — mitä minä sanoisin? Mutta älkäätte minuakaan syyttäkö. Minä huomaan, ettet sinä näytä kokonaan tyytyväiseltä, Natasha. Miksi te vaihdatte keskenänne silmäyksiä? Varmaankin ajattelette: kas kun mies pian kiedottiin, ei tuossa ole pisaraakaan lujuutta. Sitä on, lujuutta löytyy, vieläpä enemmän, kuin te luulettekaan! Sen todistukseksi mainitsen, että huolimatta asemastani minä samassa sanoin itselleni: se on velvollisuuteni; minä olen velvollinen sanomaan isälleni kaikki, kaikki, ja aloin puhua, sanoinkin kaikki, ja hän kuunteli minua.

— No ja mitä sinä sitten sanoit? kysäsi Natasha levottomasti.

— Sanoin, etten minä huoli uutta morsianta, vaan että minulla on omani, — sinä. Se tahtoo sanoa, suoraan minä en ole vielä sitä sanonut, mutta minä valmistin hänet sitä kuulemaan, ja huomenna sanon; niin minä jo päätin. Ensin minä puhuin hänelle, että rahan vuoksi naiminen on häpeätä ja alhaista, ja että pitää itseämme jonakin ylhäisönä on puoleltamme tyhmyyttä (minä näes, olen hänen kanssansa aivan avomielinen, aivan kuin veljesten kesken). Sitten kohta selitin hänelle, että minä olen tiers-état ja että tiers-état c'ést l'essentiel; että olen ylpeä siitä, kun olen kaikkien toisten kaltainen, enkä tahdo olla muista eroava … sanalla sanoen, minä esitin hänelle kaikki nuo oikeat ideeat… Minä puhuin lämmöllä, puoleeni vetävästi. Kummastelin oikein itse itseäni. Lopulta minä todistin hänelle hänenkin katsantokantansa mukaan … sanoin suoraan: mitäs ruhtinaita me olemme? Ainoastaan syntyperältämme vain semmoisia; mutta mitä ruhtinaallista meissä itse asiassa on? Erinäistä rikkautta, ensiksikään, ei ole, ja rikkaushan — on pääasia. Nykyään on ruhtinaista mahtavin Rodschild. Toiseksi ei meitä oikeassa ylhäisessä maailmassa ole enään pitkään aikaan nähtykään. Viimeinen oli eno Semen Valkovski, ja hänkin oli vain Moskovassa tunnettu; hänkin vain siitä, että tuhlasi viimeiset kolme sataa sielua, ja jos ei isä olisi itse rahoja ansainnut, niin olisivat pojanpojat kyntäneet, kuten jo semmoisia ruhtinaita löytyykin. Ei siis olekkaan meillä syytä ylpeilemiseen. Sanalla sanoen, minä sanoin kaikki, mitä sisimmässäni tunsin, — kaikki sanoin innolla ja peittelemättä, vieläpä yhtä ja toista lisäsinkin. Hän ei yhtään vastustanut, alkoi vain moittia minua, ett'en ole käynyt kreivi Nainskilla, ja sitten sanoi, että täytyy etsiä ruhtinatar K:n, minun ristiäitini suosiota, ja että jos ruhtinatar K. ottaa minut hyvästi vastaan, niin otetaan hyvästi kaikkialla, ja niin on minulla hyvä tulevaisuus, ja sitten alkoi hän luetella minulle hyvää ja parasta! Se tietysti oli kaikki vain viittauksia siihen suuntaan, että kun minä valitsin sinut, Natasha, niin nuo toiset kaikki hylkäsin; että se, muka, oli siis sinun vaikutustasi. Mutta ei hän ole vielä tähän saakka sitä suoraan sanonut, näkyypä oikein semmoista karttavan. Kumpikin meistä viekastelee, odotamme, koetamme saada toisiamme kiinni, mutta ole varma, että vielä meille kerran onnen päivä koittaa.

— Hyvä, hyvä; mitenkä asia päättyi, minkä päätöksen hän teki? Sehän on pääasia. Kummoinen lörppö sinä oletkaan, Alesha…

— Herra hänet ties, ei sitä osaa käsittää, mitä hän päätti; enkä minä ollenkaan ole lörppö, minä puhun asiaa: ei hän sanonut millaistakaan päätöstä, hän vain hymyili kaikille todisteluilleni, mutta hymynsä näytti semmoiselta, niinkuin hän säälisi minua. Kyllähän minä käsitän, että se on alentavaista, mutta minä en pidä sitä häpeänä. Minä, sanoi hän, olen kanssasi samaa mieltä, mutta lähdetäänpäs kreivi Nainskin luo, mutta muista, älä siellä tästä puhu mitään. Minä kyllä ymmärrän sinua, mutta he eivät ymmärrä. Tuntuu siltä, niinkuin nuo kaikki eivät hyvin ottaisi isäänikään vastaan; näyttävät jostain olevan vihoissaan. Yleensä ylhäisessä seurapiirissä jostain syystä ei isääni oikein siedetä. Ensi alussa otti kreivi minut vastaan kovin juhlallisena, aivan ylhäisen ylpeästi, niinkuin olisi kokonaan unohtanut, että olin heillä kasvanut, alkoipa muistella, ken olisinkaan, oikein totta! Hän, näes, on vihainen minun kiittämättömyyteni vuoksi, mutta minä vakuutan, se ei ollenkaan ollut kiittämättömyyttä; heillä on niin hirmuisen ikävää — sen vuoksi en käynytkään heillä. Hyvin huolimattomasti hän otti vastaan isänikin, enkä minä ollenkaan käsitä, minkä vuoksi isäni siellä käykään. Tuo kaikki harmitti minua. Isä parkani täytyy hänen edessään miltei kumarrella; minä tiedän, että se kaikki tapahtuu minun tähteni, mutta minä en tarvitse mitään. Minä olin jo sanomaisillani isälleni nuo ajatukseni, mutta vaikenin kumminkin. Ja turhaa olisi sanoakin! Hänen vakaumustansa minä en saa muutetuksi, suotta vain harmittaisin häntä, onhan hänellä niinkin jo raskas olo. No, ajattelin, minäpä käytän viekkautta, voitan sillä heidät, saatan kreivin kunnioittamaan itseäni, — ja arvaattekos? Heti saavutinkin sen, jossain yhdessä päivässä muuttui kaikki! Nyt ei kreivi Nainski tiedä, minne panisi minut istumaan. Ja sen kaiken tein minä, yksin minä, omalla viisaudellani, isäni oikein suuresti kummasteli sitä!…