— Kuulehan, Alesha, parasta olisi, kun kertoisit asiasta! huudahti Natasha maltittomana. — Minä luulin, että sinä kerrot jotain meidän asiastamme, mutta sinä yhä vain haluat kertoa, miten kunnostit itseäsi kreivi Nainskin luona. Vähät minä sinun kreivistäsi välitän!
— Vähät välitän! Kuuletteko, Ivan Petrovitsh, mitä hän sanoo? Siinähän juuri onkin asian ydin. Sallikaa vain minun kertoa… Ja viimein (miks'en sanoisi suoraan!) kuules, Natasha, ja tekin, Ivan Petrovitsh, minä, kenties, toisinaan todellakaan en osaa oikein ajatella; no, olkoonpa, (onhan joskus niin ollutkin) että olen tyhmäkin. Mutta silloin minä, voin vakuuttaa, osotin paljon viisasta kekseliäisyyttä … no … ja, vieläpä, oikein suurta ymmärrystäkin; niin että minä luulin teidänkin olevan iloisia, etten minä aina ole… ymmärtämätön.
— Ah, mitä sinä nyt, Alesha, älähän nyt! Sinä minun kyyhkyläiseni!
Natasha ei voinut sietää, että Aleshaa pidettiin ymmärtämättömänä. Kuinka usein olikaan Natasha minulle pahoillaan, vaikkei sitä sanoin ilmoittanut, jos minä, liikoja kursailematta, näytin Aleshalle toteen, että hän teki jonkun tyhmyyden; se oli Natashan sydämmen arka kohta. Hän ei voinut sietää Aleshan halventamista, ja varmaankin sen vuoksi sitä vähemmän, että hän itse sisimmässään tunnusti Aleshan semmoiseksi, jonka äly ei kestänyt tarkkaa arvostelua. Omaa mielipidettään ei hän kumminkaan ilmaissut ja pelkäsi loukkaavansa Aleshan itserakkautta. Alesha taas oli tällöin aina erittäin tarkka huomaamaan ja aina arvasi Natashan salaiset tunnelmat. Natasha näki sen ja tuli siitä kovin pahoille mielin, alkoi imarrella ja hyväillä häntä. Siksipä nytkin Aleshan sanat saivat niin kipeän kaiun Natashan sydämmessä.
— Älähän, Alesha, sinä olet vain kevytmielinen, etkä ollenkaan ole ymmärtämätöin, pitkitti Natasha, — miksikä sinä itseäsi halvennat?
— No, hyvä; no niin, antakaa siis minun puhua loppuun. Kreivillä käyntimme jälkeen isäni oikein vihastui minulle. Minä ajattelin: odotappas! Ajoimme silloin ruhtinattarelle; jo kauan aikaa ennen kuulin, että hän on vanhuudesta melkein höperönä ja lisäksi kuuro sekä erittäin paljon rakastaa pikku koiria. Niitä hänellä on kokonainen karja ja niitä hän kaikesta sielustaan helli. Huolimatta kaikesta tästä on hänellä ylhäisessä piirissä hyvin suuri vaikutusvalta, niin että kreivi Nainskikin, le superbe, hänelle antichambre tekee. Minäpä tiellä laitoinkin suunnittelun kaikille toimilleni, ja arvatkaas, mille perustukselle? Sille, että minusta kaikki koirat pitävät, oikein totta! Minä olen sen huomannut. Tuleeko se siitä, että minussa on jotain magnetismia, vaiko siitä, että minä itse pidän hyvin paljon kaikista eläimistä, en osaa sanoa, koirat vain minusta pitävät, se on varma. Niin, huomautanpa tässä nyt sivumennen magnetismista. Minä en sinulle vielä kertonut, Natasha, että me näinä päivinä kutsuimme henkiä; olin erään henkienkutsujan luona: se on hirveän huvittavaa, Ivan Petrovitsh; minä oikein hämmästyin. Minä kutsuin Julius Caesarin.
— Ah, kaikkeapa! No, mitä sinä Julius Caesarilla teet? huudahti
Natasha nauraen ääneensä. — Sitä vielä puuttui!
— No, miksikä … ikäänkuin minä olisin joku… Miksikä minulla ei olisi oikeutta kutsua Julius Caesaria? Tuleeko hän siitä pahemmaksi? Kas, nyt hän nauraa tuossa!
— No, eihän hän, tietysti, siitä pahene, ah, sinä kyyhkyläiseni! No, ja mitä se Julius Caesar sanoi sinulle?
— Ei se sanonut mitään. Minä vain pitelin lyijykynää, ja se itsestään liikkui paperilla ja kirjoitti sanoja. Se kirjoitti, niin toiset sanoivat minulle, Julius Caesar. En minä sitä usko.