— Ei sanaakaan enää, Natasha! huudahti Alesha kiihkeästi. — Sinä erehdyt kokonaan ja loukkaat minua. Minun ei huoli sanoa sinulle vastaan; kuuntele etemmäksi, niin tulet huomaamaan kaikki… Oh, jos sinä tuntisit Katjan! Jospa sinä tuntisit, mikä hellä, avomielinen kyyhkysydän hän on! Mutta tulethan hänet tuntemaan; kuuntele vain loppuun! Kaksi viikkoa sitten, heidän tänne tulonsa jälkeen, kun isäni vei minut Katjan luo, aloin minä häntä tarkemmin tarkastella. Minä huomasin, että hänkin tarkasteli minua. Se nostatti uteliaisuuteni; en puhukaan siitä, että minulla oli oma erityinen tarkoitus oppia tuntemaan hänet likemmin, — tämä aikomus oli jo siltä ajalta, kun sain isältäni tuon kirjeen, joka minua niin suuresti hämmästytti. En huoli puhua mitään, en huoli kehua häntä, sanon vain: hän on erityinen poikkeus kaikesta seurapiiristään. Hänellä on tuommoinen ominainen luonne, voimakas ja totuutta harrastava sielu, voimakas nimenomaan puhtaudessaan ja totuudessaan, ja minä olenkin hänenkin suhteensa poikanulikka, hänen nuorempi veljensä, huolimatta siitä, että hänellä on ikää vain seitsemäntoista vuotta. Sitten huomasin vielä yhden seikan: hän on hyvin surullinen, jotain salaista surua kantaa; hän on harvapuheinen, kotona aina on vaiti, aivan kuni säikytetty… Hän ikäänkuin jotain mietiskeli. Isääni tuntuu ikäänkuin pelkäävän. Äitipuoltansa ei rakasta, — sen minä arvasin; kreivitär itse vain jossakin tarkoituksessa yhä hokee, että tytärpuolensa häntä erittäin kovin rakastaa; se ei ole totta. Katja vain häntä vastustelematta tottelee, niinkuin olisi tehnyt hänen kanssaan siitä sopimuksen. Neljä päivää sitten, kun olin kaikki nuo huomioni tehnyt, päätin minä toteuttaa aikomukseni ja tänä iltana sen toteutuikin. Aikomukseni, näes, oli tunnustaa Katjalle kaikki, taivuttaa hänet meidän puolellemme ja sillä lailla päättää koko asia…
— Kuinka! Mitä sinä tahdoit kertoa ja mitä tunnustaa? kysäsi Natasha levottomana.
— Kaikki, ihan kaikki, vastasi Alesha. — Ja minä kiitän Jumalaa, joka antoi minulle tuon ajatuksen, mutta kuulkaa, kuulkaa! Neljä päivää sitten minä päätin näin: tahdon olla erilläni teistä ja lopettaa itse kaikki. Jos minä olisin ollut teidän kanssanne, olisin minä yhä epäröinyt, minä olisin totellut teitä, enkä suinkaan olisi uskaltanut toteuttaa aikomustani. Yksinäni ollessani, saatettuani itseni semmoiseen asemaan, että joka hetki yhä muistutin itseäni, että pitää lopettaa ja että olen velvollinen lopettamaan, minä sain rohkeutta ja — lopetin! Minä asetin velvollisuudekseni tulla tykönne päätös muassani, ja niin tulinkin!
— Mitä, mitä? Miten se asia oli? Kerro pikemmin!
— Varsin yksinkertaisesti! Minä lähestyin häntä suoraan, rehellisesti ja rohkeasti… Mutta ensin minun täytyy kertoa teille eräs edellinen tapaus, joka minua suuresti kummastutti. Vähää ennen sen edellä, kun meidän piti lähteä, sai isäni jonkun kirjeen. Minä satuin juuri samaan aikaan tulemaan hänen huoneeseensa ja pysähdyin ovelle. Hän ei huomannut minua. Häntä oli tuo kirje siinä määrin hämmästyttänyt, että hän puheli yksin ääneensä, huudahteli jotain, käveli levottomana huoneessa ja lopulta alkoi äkisti kovasti nauraa, pidellen kirjettä kädessään. Minä oikein pelkäsin mennä sisälle, odotin hiukan ja sitten menin. Isäni oli jostain syystä iloinen, kovin iloinen, puheli minulle jotenkin kummallisesti, sitten äkkiä keskeytti puheensa ja käski minun heti valmistaumaan lähtemään, vaikka olikin vielä hyvin varhainen. Ei siellä tänään ketään muita ollut, kuin isäni ja minä, ja suotta sinä, Natasha, luulit, että siellä oli vieraspidot. Sinulle ei ole oikein kerrottu…
— Ah, älähän puhu syrjäseikkoja, Alesha; sano, kuinka sinä kerroit asian Katjalle.
— Se oli onni, että me saimme olla kahden kokonaista kaksi tuntia. Minä hänelle suoraan sanoin, että vaikka meitä toisillemme tahdotaankin, niin on meidän mahdoton mennä naimisiin; että minun sydämmessäni on kaikkea myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja että hän yksin voi minut pelastaa. Silloin minä ilmaisin hänelle kaikki. Ajatteles, hän kun ei tietänyt mitään meidän suhteistamme, minun ja sinun, Natasha! Jospa sinä olisit nähnyt, kuinka liikutettu hän oli; oikeinpa alussa säikähti. Vaaleni kokonaan. — Minä kerroin hänelle koko meidän historiamme, kuinka sinä minun tähteni jätit kotisi, kuinka elimme yksiksemme, kuinka me nyt kärsimme, kaikkea pelkäämme ja että me nyt turvaamme häneen (minä puhuin sinunkin nimessäsi, Natasha), että hän itse kävisi puolellemme ja suoraan sanoisi äitipuolellensa, ettei tahdo tulla minulle; että siinä yksistään on meidän pelastuksemme eikä meidän ole sitä mistään muualta odotettava. Hän kuunteli niin halukkaasti, niin myötätuntoisesti. Ja kummoiset silloin olivatkaan silmänsä! Näytti, niinkuin koko sielunsa olisi ollut hänen silmissään. Hänellä on ihan siniset silmät. Hän kiitti minua siitä, etten minä epäillyt häntä, ja vakuutti olevansa valmis auttamaan meitä kaikin voiminsa. Sitten alkoi hän kysellä sinusta, sanoi, että hyvin mielellään tahtoisi tutustua kanssasi, pyysi minun sanomaan sinulle, että hän jo nyt rakastaa sinua kuni sisartansa, ja että sinäkin rakastaisit häntä kuni sisartasi; ja kun hän sai kuulla, etten minä enää viiteen päivään ollut nähnyt sinua, alkoi hän heti käskeä minua lähtemään luoksesi.
Natasha oli hyvin liikutettu.
— Ja tämän edellä sinä voit kertoa seikkailujasi jonkun kuuron ruhtinattaren luona! Ah, Alesha, Alesha! huudahti Natasha, nuhtelevasti katsoen häneen.
— No, mitä, oliko Katja hyvillään, iloissaan, kun päästi sinut menemään?