— Niin, hän oli iloinen siitä, että sai tehdä hyvän työn, mutta itse hän alkoi itkeä. Sillä hänkin, näes, rakastaa minua, Natasha! Hän tunnusti, että hän alkoi jo rakastaa minua; ettei hän tapaa ketään ja että minä olin miellyttänyt häntä jo kauan aikaa, hän pani erityistä huomiota minuun erittäin sen vuoksi, että kaikkialla on vain viekkautta ja valhetta, mutta minä näytin olevan totinen ja rehellinen ihminen. Hän nousi ja sanoi: "No, Jumala kanssanne, Aleksei Petrovitsh, ja minä kun luulin…" Hän ei lopettanut lausettansa, alkoi itkeä ja poistui. Me päätimme, että hän huomenna sanoo äitipuolellensa, ettei hän tahdo tulla minulle ja että minunkin tulee sanoa kaikki isälleni ja sanoa se lujasti ja rohkeasti. Hän moitti minua, miksi minä en jo ennen hänelle sanonut: "Kunniallisen ihmisen ei tarvitse mitään peljätä!" Hän on niin jalomielinen. Isääni ei hänkään rakasta; sanoo, että isäni on viekas ja haluaa rahoja. Minä puolustin isääni; hän ei uskonut minua. Jos en huomenna onnistu asiassani isäni luona (Katja arvelee olevan varmaa, etten onnistu), silloin hänkin suostuu, että minä turvautuisin ruhtinatar K:n suojaan. Silloin ei kukaan uskaltaisi tehdä vasten hänen tahtoansa. Me lupasimme toisillemme olla kuni veli ja sisar. Oi, jos sinä tietäisit hänen elämänsä, kuinka hän on onneton, kuinka vastenmielisesti hän katsoo elämäänsä äitipuolen kanssa, kaikkea tuota suhdettansa. Ei hän tosin siitä suoraan puhunut, ikäänkuin olisi minuakin pelännyt, mutta muutamista sanoistaan minä sen arvasin, Natasha, kyyhkyläiseni. Ja millaisella ihastuksella hän sinua katselisi, jos näkisi sinut! Ja kuinka hyvä sydän hänellä on! Hänen kanssaan on niin helppo olla! Te kumpanenkin olette luodut sisariksi toisillenne ja teidän tulee rakastaa toinen toistanne. Sitä minä olen aina ajatellut. Oikein totta: minä saattaisin teidät yhteen, mutta itse olisin syrjässä ja ihailisin teitä. Älä vain luule jotain, Natasha, ja salli minun puhua hänestä. Minä haluan juuri sinun kanssasi hänestä puhua, ja hänen kanssaan sinusta. Tiedäthän sinä, että minä rakastan sinua ylikaiken, enempi kuin Katjaakaan… Sinä olet minun kaikkeni!
Natasha katsoi häneen ääneti, lempeästi ja jonkinlaisella surumielellä. Aleshan puhe näytti ikäänkuin hyväilevän tai jollain tavoin kiusaavan häntä.
— Ja jo kauvan, jo kaksi viikkoa sitten osasin minä antaa oikean arvon Katjalle, pitkitti Alesha. — Minä, näes, olen käynyt heillä joka ilta. Palattuani kotiin minä sitten kaiken iltaa mietiskelen, yhä ajattelen teitä molempia, yhä vaan vertailen teitä toisiinne!
— Kumpanen meistä näytti paremmalta? kysäsi hymyillen Natasha.
— Toisinaan sinä, toisinaan taas hän. Sinä sittenkin aina jäät lopulta paremmaksi. Kun minä puhun hänen kanssansa, minä silloin aina tunnen, että itsekin tulen paremmaksi, viisaammaksi, ja ikäänkuin jalommaksi. Mutta huomennapa, huomenna asia päättyy!
— Etkö sinä sääli häntä? Rakastaahan hän sinua; sanoithan, että itse olet sen huomannut?
— Sääli on, Natasha! Mutta me kaikki kolme tulemme rakastamaan toisiamme, ja silloin…
— Ja silloin saa sanoa hyvästit! lausui Natasha hiljaa, aivan kuin itsekseen vain.
Alesha katsoi häneen neuvottomana.
Mutta nytpä keskeytyi puheemme mitä odottamattomimmalla tavalla.
Keittiöstä, joka oli samalla myöskin eteisenä, kuului ääni, niinkuin
joku olisi tullut sisään. Kohta aukaisi Mavra oven ja viittasi salaa
Aleshalle, kutsuen häntä. Me kaikki käännyimme Mavran puoleen.