Hän loi meihin pikaisen, tarkkaavan katseen. Siitä katseesta ei vielä voinut päättää, tuliko hän vihollisena, vaiko ystävänä. Tahdon tarkkaan kuvata hänen ulkomuotonsa. Tänä iltana hän erittäin hämmästytti minua.
Olin hänet nähnyt jo muulloinkin. Hän oli noin neljänkymmenen viiden vuoden vaiheilla, ei vanhempi, kasvonpiirteensä säännölliset ja erinomaisen kauniit; kasvojensa ilme vaihteli aina asianhaarain mukaan; nämä vaihdokset olivat jyrkät, täydelliset, tavattoman sukkelat, muuttuen mitä miellyttävimmästä mitä juroimmiksi ja tyytymättömimmiksi, aivan kuin olisi vahingossa jotakin vieteriä nykäisty. Kasvojen säännöllinen soikeus, niiden hiukan tummahtava väri, erinomaiset hampaat, pienet ja jotenkin hienot huulet, soreapiirteinen, suora, hiukan pitkänpuoleinen nenä, korkea otsa, jolla ei näkynyt vielä pienintäkään ryppyä, harmaat, kohtalaisen suuret silmät, — tuo kaikki oli omiansa vaatimaan tunnustamaan niiden omistajan kauniiksi; mutta siitä huolimatta ei hänen ulkomuotonsa tehnyt hyvää vaikutusta. Nuo kasvot olivat vastenmieliset juuri siksi, että niillä asustava ilme aina oli vierasta teeskenneltyä, mietittyä, lainattua, ja hänet nähtyänne syntyi teissä jonkinlainen horjumaton vakuutus siitä, ettette koskaan voi tavata noilla kasvoilla niiden luonnollista ilmettä. Tarkemmin tarkastettuanne, aloitte epäillä tuon ainaisen naamarin alla piilevän jotain ilkeätä, viekasta ja suurimmassa määrässä itsekästä. Erityistä huomiotanne herättivät kauniilta näyttävät, harmaat, suuret silmänsä. Ne yksin eivät näyttäneet tahtovansa kokonaan taipua hänen tahtonsa alle. Hän ehkä olisi tahtonut katsoakin pehmeästi ja lempeästi, mutta hänen katseensa säteet ikäänkuin jakaantuivat niin, että pehmeiden ja lempeiden säteiden seassa välkkyi kovia, epäluuloisia, urkkivia, vihaisia säteitä… Kasvultaan oli hän tavallisen korkea, soreavartaloinen, hiukan laihanpuoleinen, ja näytti paljoa nuoremmalta kuin olikaan. Tummanruskeassa pehmeässä tukassaan vielä tuskin nimeksikään näkyi harmaita. Korvansa, kätensä, jalkateränsäkin olivat ihmeen sopusuhtaiset. Kaikki oli perinnöllisen kaunista. Pukunsa oli hienon loistavaa ja nuorteata, osaksi nuoren miehen pukua toivottelevaa, mikä hänelle hyvin sopikin. Hän näytti Aleshan vanhemmalta veljeltä. Ei ainakaan häntä voinut luulla noin ison pojan isäksi.
Hän suoraan astui Natashan luo ja, katsoen häneen tarkasti, sanoi hänelle:
— Tuloni teidän tykönne tähän aikaan ja esittämättä — on kummallinen eikä ollenkaan yleisen tavan mukaista; mutta minä luulen teidän uskovan, että ainakin minä itse voin tuntea koko tekoni sopimattomuuden. Minä myöskin tiedän kenen kanssa ryhdyn asiaan; tiedän, että olette ihmistuntija ja jalomielinen. Lahjoittakaa minulle vain kymmenen minuttia, ja minä luotan siihen, että te ymmärrätte minut ja annatte anteeksi.
Kaiken tuon hän lausui kohteliaasti, mutta painolla ja jonkinmoisella järkähtämättömyydellä.
— Istukaa! sanoi Natasha, tointumatta vielä ensi hämmingistä ja jonkinlaisesta säikähdyksestä.
Hän kumarsi hiukan ja istui.
— Ennen kaikkea sallikaa minun sanoa pari sanaa hänelle, lausui ruhtinas, viitaten poikaansa. — Alesha, kun sinä läksit, odottamatta minua sekä sanomatta meille hyvästiäkään, sanottiin kreivittärelle, että Katarina Feodorovna voi pahoin. Kreivitär oli juuri kiiruhtamaisillaan hänen luokseen, kun äkkiä astui sisään Katarina Feodorovna, kiihoittuneena ja kovassa mielenliikutuksessa. Hän sanoi meille suoraan, ettei hän voi tulla sinun vaimoksesi. Hän sanoi vielä, että hän menee luostariin, että sinä pyysit hänen apuansa ja itse hänelle tunnustit rakastavasi Natalja Nikolajevnaa… Tämmöinen Katarina Feodorovnan outo tunnustus ja sitten vielä moiseen aikaan voi johtua, tietysti, vain sinun ylenmäärin kummallisesta tunnustuksestasi hänelle. Hän oli miltei suunniltansa. Voit käsittää, mitenkä minä hämmästyin ja säikähdin. Nyt ohi ajaessani, minä huomasin valon ikkunoistanne, pitkitti ruhtinas, kääntyen Natashaan. — Ajatus, joka oli mielessäni jo kauan asustanut, valtasi samassa minut niin kokonaan, etten minä voinut vastustaa ensi mielitekoani ja päätin tulla teille. Miksikä? Sen sanon kohta, mutta jo edeltäpäin pyydän, älkää kummeksiko, jos selitykseni tuntuisikin jossain määrin jyrkältä. Tämä kaikki tuli niin äkkiä…
— Minä koetan ymmärtää teitä ja antaa sanoillenne niille tulevan arvon, sanoi Natasha väkinäisesti.
Ruhtinas katsahti häneen tarkkaan, niinkuin olisi koettanut oppia hänet muutamassa silmänräpäyksessä täydellisesti tuntemaan.