Sorrettuja ja solvaistuja: Romaani - Fyodor Dostoyevsky

— Minä luotankin teidän tarkkaan huomaavaisuuteenne, pitkitti ruhtinas, — ja jos rohkeninkin tulla teille nyt, niin johtui se siitä, että tiesin, kenenkä kanssa tulen olemaan tekemisissä. Minä olen tuntenut teidät jo pitkän ajan, huolimatta siitä, että tuonnottain tein väärin teille, ja aivan syyttänne. Kuunnelkaa minua: te tiedätte, että isänne ja minun välillä on pitkäaikaisia rettelöitä. En tahdo puolustaa itseäni; kenties minä olen tehnyt isällenne vääryyttä enemmän, kuin tähän saakka osasin arvatakaan. Mutta jos niin on, niin on minua petetty. Minä olen luonteeltani epäilevä ja tunnustankin itseni sellaiseksi. Minä olen herkkä mieluummin luulemaan pahaa, kuin hyvää — onneton luonteen ominaisuus, joka on omiansa minunlaiselleni. Mutta ei ole tapani salata puutteellisuuksiani. Minä urkin kaikkia kulkupuheita, ja kun te jätitte vanhempanne, kauhistuin minä Aleshan puolesta. Mutta silloin minä vielä en tuntenut teitä. Tekemäni tiedustelut teistä vähitellen rauhoittivat minut kokonaan. Minä tarkastelin, tutkiskelin ja viimein tulin vakuutetuksi, että epäluuloni olivat perusteettomia. Minä sain tietää, että teidän ja omaistenne väli on kokonaan rikkoontunut, tiedän myöskin, että isänne kaikin voiminsa vastustaa teidän ja poikani liittoa. Ja jo yksin se seikka, että vaikka teillä on semmoinen vaikutusvalta poikani suhteen, ettekä sittenkään ole vieläkään tätä valtaanne käyttänyt, ette pakoittanut häntä ottamaan teitä vaimoksensa, jo tämä yksistään antaa teistä hyvin hyvän puoltolauseen. Ja sittenkin tunnustan nyt sen teille suoraan, päätin minä kaikin voimin vastustaa kaikkia avioliittonne mahdollisuuksia. Minä tiedän, että puhun liian suoraan, mutta tällä hetkellä on suoruus mitä tarpeellisin; olette itse oleva samaa mieltä, kun olette kuullut puheeni loppuun. Kohta sen jälkeen, kun te poistuitte kotoanne, matkustin minä Pietarista; mutta pois matkustaissani en minä enää pelännyt Aleshan tähden. Minä luotin teidän jaloon ylpeyteenne. Minä tiesin, ettette te itsekään halua solmita avioliittoa perheriitojemme vielä jatkuessa, ette tahtonut rikkoa minun ja Aleshan välistä sopua, sillä minä en olisi koskaan antanut hänelle anteeksi hänen avioliittoansa teidän kanssanne; ette myöskään tahtonut, että teistä sanottaisiin, että etsitte ruhtinaallista sulhasta ja liittoa sukumme kanssa. Päinvastoin te vielä osoititte ylenkatsetta meitä kohtaan sekä ehkä odotitte hetkeä, jolloin minä itse tulisin pyytämään teitä osottamaan meille sen kunnian, että suostutte antamaan kätenne pojalleni. Mutta sittenkin minä jyrkästi pysyin teidän vastustajananne. En huoli puolustaa itseäni, mutta en myöskään salaa syitäni. Ne olivat: te ette ole ylhäistä sukua ettekä rikas. Vaikka minulla kyllä onkin varoja, mutta me tarvitsemme enemmän. Sukumme on alenemassa. Tarvitsemme kuuluisia sukulaisia ja rahaa. Kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuoli, vaikkei olekaan suurisukuinen, on kumminkin hyvin rikas. Jos vähänkin olisimme viipyneet, olisi löytynyt muita onnen etsijöitä, jotka olisivat vieneet morsiamen; tilaisuutta ei sopinut päästää ohi menemään, ja siis huolimatta siitä, että Alesha on vielä liian nuori, päätin minä saattaa hänet kihloihin. Huomatkaa, minä en salaa mitään. Te voitte halveksien katsoa isää, joka itse tunnustaa, että oman voiton pyynnöstä ja ennakkoluulojen vuoksi johti poikaansa kehnoon asiaan; sillä hylätä jalosydämminen neito, joka uhrasi hänelle kaikki ja jonka edessä hän on vikapää, — se on kehnoutta. Mutta minä en tahdo tehdä itseäni syyttömäksi. Toinen syy, miksi toivoin avioliittoa poikani ja kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuolen välille, oli se, että tuo neiti täydellisesti on rakkauden ja kunnioituksen arvoinen. Hän on kaunis, oivallisesti kasvatettu, mitä parhaimman luontoinen ja hyvin ymmärtäväinen, vaikka vielä monessa suhteessa lapsi. Aleshalta puuttuu tahdon lujuutta, hän on kevytmielinen, kovin ajattelematon, kahdenkymmenenkahdenvuotisena vielä kaikkinensa lapsi, yksi hyvä puoli ehkä hänellä löytyy — hyvä sydän, joka ominaisuus muutoin ehkä kaikkien puutteiden ohella on vaarallinenkin… Jo kauvan aikaa olen huomannut, että minun vaikutukseni häneen alkaa vähetä: kiihkeys, nuoruuden viehätykset ottavat omansa, vievätpä vielä voitonkin muutamista oikeista velvollisuuksistakin. Minä ehkä rakastan liian paljon, mutta olen siltä vakuutettu, etten enää yksin riitä hänelle johtajaksi. Ja kumminkin hänen täytyy olla jonkun alituisen hyvän vaikutuksen alaisena. Hänen luonteensa on alistuva, heikko, rakastava, mieluummin taipuisa rakastamaan ja alistumaan, kuin käskemään. Semmoisena hän tulee pysymäänkin kaiken ikänsä. Voitte arvata, kuinka iloiseksi tulinkaan, oppiessani tuntemaan Katalina Feodorovnan ihanteelliseksi tytöksi, jommoista minä olisin halunnut pojalleni vaimoksi. Mutta iloni oli myöhäistä; poikani oli peruuttamattomasti toisen vaikutuksen alainen, — teidän. Kuukausi sitten palattuani Pietariin minä salaa tarkkaan tutkielin häntä ja ihmeekseni huomasin hänessä tapahtuneen huomattavan muutoksen parempaan päin. Kevytmielisyytensä, lapsellisuutensa ovat vielä melkein entisellään, mutta muutamia jaloja mietteitä on juurtunut mieleensä; häntä ei enää huvita vain lelut, mutta ylevämpiä, jalompia, kunniallisia harrastuksia hän jo alkaa omistaa. Aatteensa kylläkin ovat kummallisia, häälyväisiä, toisinaan mielettömiäkin, mutta pyrkimyksensä, taipumuksensa, sydämmensä on parempi, ja sehän on kaiken perustus; ja kaikki tämä parhain hänessä — se epäilemättä on teidän vaikutustanne. Te olette hänet uudistanut. Täytyypä minun teille tunnustaa, että te ennen kaikkia muita voisitte rakentaa hänen onnensa. Mutta minä karkoitin sen ajatuksen, minä en tahtonut semmoisia ajatuksia. Minun piti vieroittaa hänet teistä, kävi kuinka kävikään; minä aloin toimia ja luulin saavuttaneeni pyrintöjeni päämaalin. Vielä tunti sitten minä luulin voiton olevan puolellani. Mutta kreivittären luona tapahtunut kohtaus kumosi kerrassaan kaikki minun suunnitteluni, ja eräs tosiseikka minua eniten hämmästytti: Aleshan outo totisuus, horjumaton kiintymys teihin ja tuon kiintymyksen horjumattomuus ja elinvoimaisuus. Sanon vielä kerran: te olette antanut pojalleni kokonaan uuden kasvatuksen. Äkkiä minä näin, että muutos menee hänessä etemmäksi, kuin edes minäkään odotin. Tänään minä odottamatta huomasin hänessä semmoisen älykkäisyyden merkin, jota minä en ollenkaan osannut odottaa, ja samalla myöskin tavatonta sydämmen hienoutta ja huomaavaisuutta. Hän valitsi kaikista varmimman tien, päästäkseen pois asemasta, jonka piti itselleen vaikeana. Hän kosketteli ja herätti ihmissydämmen jaloimmat taipumukset, nimittäin anteeksi antamisen ja pahan palkitsemisen hyvällä. Hän antautui loukkaamansa olennon valtaan ja anoi häneltä osanottavaisuutta ja apua. Hän kosketti naisen koko ylpeyttä, naisen, joka jo rakasti häntä, suoraan tunnustaen tälle, että tällä on jo kilpailija, mutta samalla herätti tässä myötätuntoisuutta kilpailijaansa kohtaan, saaden itselleen anteeksiannon ja lupauksen uhrautuvasta sisar-rakkaudesta. Ruveta tekemään moisia selityksiä ja samalla osata olla loukkaamatta, pahastuttamatta — siihen eivät aina kykene viisaita viisaammatkaan, siihen kykenevät vain nuorteat, puhtaat ja hyvästi johdetut sydämmet, jommoinen Aleshalla on. Minä olen vakuutettu siitä, että hänen tämän päiväisessä toimessaan ette te, Natasha Nikolajevna, ole ollut osallisena, ette sanalla ettekä neuvolla. Te ehkä nyt vasta kuulitte siitä häneltä. Erehdynkö? Eikö ole totta?

— Te ette ole erehtynyt, sanoi Natasha, jonka kasvot säteilivät ja silmät loistivat kummallisesti, kuni jonkin innostuksen vallassa. Ruhtinaan puhetaito alkoi vaikuttaa. — Minä en ole viiteen päivään nähnyt Aleshaa. Tuon kaiken on hän itse keksinyt, itse sen myöskin toimeenpannut.

— Aivan varmaan niin, myönsi ruhtinas, — mutta huolimatta siitä, kaikki tämä hänen odottamaton tarkkanäköisyytensä, päättäväisyytensä, velvollisuudentuntonsa, ja vielä, kaikki tämä jalo järkähtämättömyytensä, — se on kaikki seuraus teidän vaikutuksestanne. Tämän kaiken minä lopullisesti huomasin ja harkitsin nyt kotiin ajaessani, ja harkittuani, tunsin äkkiä itsessäni voiman tehdä päätökseni. Kosimispuuhamme kreivittären talossa on mennyt myttyyn eikä voi uudistua; mutta vaikka voisikin, ei se saa enää koskaan uudistua. Minä tulin vakuutetuksi, että vain te yksistänsä voitte rakentaa hänen onnensa, että te olette hänen oikea johtajansa, että te jo olette laskenut perustuksen hänen tulevalle onnellensa! Minä en ole salannut teiltä mitään, enkä salaa nytkään, että minä hyvin paljon rakastan hyvää tulevaisuutta, rahaa, ylhäisyyttä, vieläpä virkanimiäkin; tiedän hyvin niistä useita ennakkoluuloiksi, mutta minä rakastan noita ennakkoluuloja enkä ollenkaan tahdo halveksia niitä. Mutta on seikkoja, jolloin täytyy ottaa huomioon muitakin näkökohtia, jolloin ei sovi kaikkea mitata samalla mitalla… Paitsi sitä minä suuresti rakastan poikaani. Sanalla sanoen minä tulin siihen päätökseen, että Alesha ei saa erota teistä, sillä ilman teitä hän joutuu turmioon. Ja tunnustankin, että ehkä on jo kuukausi siitä, kun minä tämän päätin, ja nyt vasta itse huomasin, että olen oikein päättänyt. Tietysti, sanoakseni teille tämän kaiken, olisin minä voinut tulla luoksenne huomenna, enkä häiritä teitä miltei puoliyön aikaan. Mutta nykyinen kiireellisyyteni ehkä todistaa teille, kuinka innokkaasti ja, erittäinkin, kuinka totisesti minä asiaan käyn käsin. En ole enää lapsi; en voisi ikäisenäni ottaa ajattelematonta askelta. Kun minä astuin tänne sisään, olin jo kaikki päättänyt ja valmiiksi ajatellut. Mutta minä tunnen, että minun täytyy vielä kauan odottaa, ennenkuin saan teidät täydelleen vakuutetuksi minun vilpittömyydestäni… Mutta asiaan! Tuleeko minun nyt selittää teille, miksi tulin tänne? Minä tulin, täyttääkseni velvollisuuteni ja — juhlallisesti, kaikella rajattomalla kunnioituksellani teitä kohtaan, pyydän teidän tekemään poikani onnelliseksi ja suomaan hänelle kätenne! Oi, älkää luulko, että minä tulin ankarana isänä, joka viimeinkin antoi lapsillensa anteeksi ja armollisesti suostuu suomaan heille heidän onnensa. Ei! Ei! Te halvennatte minua ajatellessanne minusta semmoista. Älkääkä myöskään luulko, että minä jo ennakolta olin varma suostumuksestanne, perustaumalla siihen, mitä te olette jo uhranneet poikani vuoksi; ei niinkään! Minä ensimäisenä olen valmis ääneen sanomaan, ettei hän ansaitse teitä ja … (hän on hyvä ja avomielinen) — hän itsekin sen todistaa. Mutta ei siinä kyllin. Minua veti tänne moiseen aikaan ei vain se yksin … minä tulin tänne … (— tässä ruhtinas kunnioittavasti ja jonkinlaisella juhlallisuudella kohosi tuolilta —) minä tulin tänne tarkoituksessa tulla ystäväksenne! Minä tiedän, ettei minulla siihen ole pienintäkään oikeutta, päinvastoin! Mutta kuitenkin — suokaa minun ansaita tuo oikeus! Suokaa minun toivoa!…

Kunnioittavasti kumartuen Natashan edessä odotti hän vastausta. Kaiken aikaa, kun hän puhui, pidin minä häntä tarkkaan silmällä. Hän huomasi sen.

Puheensa lausui hän kylmästi, hiukan tavotellen kaunopuheisuutta, vieläpä muutamin paikoin jonkinlaisella leväperäisyydellä. Koko puheen äänensointu toisinaan ei ensinkään vastannut innostustansa, joka veti hänet sinne moiseen ensi käynniksi sopimattomaan aikaan ja erittäinkin moisissa olosuhteissa. Muutamat lauseensa olivat huomattavassa määrässä tekemällä tehtyjä ja muutamin paikoin pitkiä, ja pituudestaan kummallista puhettansa hän ikäänkuin tahallansa teki omituiseksi, koettaen piiloittaa esille pyrkivää tunnetta huumorin, huolimattomuuden ja leikillisyyden taa. Mutta tämän kaiken minä huomasin vasta jälkeenpäin; silloin oli kokonaan toisin. Viime sanansa hän lausui niin henkevästi, niin tunteellisesti, niin totisella kunnioituksella Natashaa kohtaan, että hän voitti meidät kaikki puolellensa. Näkyipä jotain kyynelen tapaistakin hänen silmissään. Natashan jalo sydän tuli kokonaan voitetuksi. Hän nousi ja ääneti, syvästi liikutettuna ojensi ruhtinaalle kätensä. Tämä tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä tunteellisesti. Alesha oli sanomattoman iloinen.

— Sanoinhan minä sinulle, Natasha! huudahti hän. — Sinä et uskonut minua! Sinä et uskonut, että hän on jalosydämmisin ihminen maan päällä! Näethän, nyt näet itse!…

Alesha kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä intoisasti. Tämä vastasi pojalleen samalla mitalla, mutta kiirehti lopettamaan tunteellista kohtausta, ikäänkuin olisi hävennyt näyttää omia tunteitansa.

— Kylliksi, sanoi hän, ja otti hattunsa, — minä lähden. Minä pyysin teiltä vain kymmenen minuttia, mutta viivyinkin puolituntia, sanoi hän nauraen. — Mutta minä poistun täältä mitä hartaimmin odottaen, että saisin taas tavata teidät mitä pikemmin. Sallitteko minun käydä teillä mahdollisimman usein?

— Kyllä, kyllä! vastasi Natasha, — mahdollisimman usein! Minä tahdon mitä pikemmin … oppia rakastamaan teitä … lisäsi Natasha sopertaen.

— Kuinka vilpitön, kuinka rehellinen te olettekaan! sanoi ruhtinas hymyillen Natashan sanoille. — Te ette tahdo edes viekastella sanoaksenne tavallista kohteliaisuuslausetta. Mutta teidän vilpittömyytenne on kalliimpi kaikkia noita teeskenneltyjä kohteliaisuuksia. Niin! Minä tunnen, että minun tulee vielä kauan, kauan ansaita rakkauttanne!