— Ihan yksin.
— N — niin! Siksipä minä … että jo kauan olen tuntenut tuon talon. Sitä parempi… Tulen välttämättömästi teillä käymään, välttämättömästi! Minun täytyy niin paljosta puhella kanssanne ja minä odotan teiltä paljoa. Te voitte tehdä minulle suuria palveluksia. Näettekös, minä jo suorastaan alotan pyynnöillä. No, näkemiin asti! Vielä kerta kätenne!
Hän puristi minun ja Aleshan käsiä, vielä kerta suuteli Natashan kättä ja läksi, käskemättä Aleshaa mukaansa.
Jäimme kolmen suuresti hämillemme. Tuo kaikki oli tapahtunut niin arvaamatta, niin odottamatta. Kukin meistä tunsi, että silmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut ja jokin uusi, tuntematon alkanut. Alesha istui ääneti Natashan viereen ja hiljaa suuteli hänen kättänsä. Toisinaan katsahti hän Natashaa kasvoihin, niinkuin odottaen, mitä hän sanoo.
— Alesha, kyyhkyläiseni, mene jo huomenna Katarina Feodorovnan luo, lausui viimein Natasha.
— Sitä minä itsekin ajattelin, vastasi Alesha, — välttämättömästi menen.
— Mutta kenties hänen on vaikeata kohdata sinua … mitenkä nyt tekisit?
— En tiedä, ystäväiseni. Sitä minäkin ajattelin. Minä mietin … huomaan … niin päätänkin. Natasha, meillähän on nyt asia kokonaan muuttunut, ei malttanut Alesha olla sanomatta.
Natasha hymyili ja loi häneen pitkän ja hellän katseen.
— Entäpä kuinka hienotunteinen isäni on. Näki kylläkin, kuinka huono asunto sinulla on, mutta ei virkkanut sanaistakaan…