Uteliaisuuteni oli kohonnut ylimmilleen. Vaikka olinkin päättänyt olla menemättä hänen jälestään asuntoonsa, tahdoin kumminkin kaiken varalta saada tietää talon, jossa hän asui. Minua ahdisti samanlainen raskas ja outo tunne, kuin tuonoin tuolla ravintolassa herätti minussa hänen vaarinsa, tarkastellessaan kuollutta Asorkkaa.
IV.
Astuimme siten pitkältä, aina Pienelle prospektille saakka. Tyttö miltei juossut; viimein meni hän puotiin. Pysähdyin odottamaan häntä. "Eihän hän puodissa asu", ajattelin.
Todellakin, hetkisen kuluttua tuli hän puodista, mutta kirjoja ei enää ollut kädessään. Sen sijaan oli nyt kädessään savikuppi. Pikkusen astuttuaan meni hän erääseen kehnonlaiseen taloon. Se oli pieni kivirakennus, vanha, kaksikerroksinen, likaisenkeltaisella maalilla maalattu. Eräässä alakerroksen ikkunassa, joita kaikkiaan oli kolme, oli pieni punanen ruumisarkku. — Tämä oli köyhän ruumisarkkujen valmistajan kyltti. Yläkerroksen ikkunat olivat aivan neliömäiset, ruudut himmeät, vihertävät ja halkeilleet, ruutujen takaa näkyi vaaleanpunaset, vuorikankaasta tehdyt ikkunaverhot. Astuin kadun toiselle puolelle, lähestyin taloa ja luin portin päällä olevasta peltikilvestä: porvaritar Bubnovan talo.
Mutta tuskin olin ennättänyt tuon lukea, kun Bubnovan pihassa äkkiä kuului kimakka naisen huuto ja sitten kiroilua. Katsahdin portista pihaan; puisten rappujen astuimella seisoi porvaripukuinen, lihava nainen, viheriä huivi hartioillansa. Kasvonsa olivat mitä ilettävimmän tummanpunaisen väriset, pienet, veristyneet ja mulkoilevat silmänsä säihkyivät vihasta. Selvään huomasi, että hän oli juovuksissa, vaikka olikin vasta aamupäivä. Hän kiljui Helena-paralle, joka kuppi kädessä seisoi hänen edessään kuni kivettynyt. Tuon kiukkuisen naisen takaa näkyi rapuilla jotenkin pörröinen, maalikasvoinen naisolento. Jonkun ajan kuluttua aukeni kellari-kerroksen ovi ja rapuille ilmaantui, varmaankin metelin johdosta, keski-ikäinen, köyhästi puettu, miellyttävän ja vaatimattoman näköinen nainen. Puoliavoimesta ovesta katsoivat alakerroksen toiset asukkaat, vanha ukko ja tyttönen. Roteva ja pitkä mies, varmaankin talonmies, seisoi luuta kädessä keskellä pihaa ja laiskana seurasi näytelmää.
— Sinä kirottu, sinä verenimijä, sinä saivar mokoma! kiljui nainen, laskien suustaan yhteen mittaan kaikki sinne kokoontuneet torasanat, pitämättä muuta väliä, kuin silloin tällöin hengästyneenä sylkeään ryypäten, — niinkö sinä minun huoleni palkitset, takkulapää! Lähetin hänet vain kurkkuja ostamaan, hänpä livisti tiehensä! Sydämmeni jo aavisti, että hän karkaa, kun hänet lähetin. Kivisti sydäntäni, kivisti! Eilen illalla korvatukkansa samanlaisesta asiasta nyhdin, hänpä tänään uudestaan karkasi! Mihinkä juosnee, lurjus, missä käynee! Kenen luona sinä käyt, kirottu sikiö, rinkisilmä kyy, myrkky, kenenkä? Puhu, suomätä, taikka minä sinut heti kuristan!
Samassa aikoi kiukustunut akka hyökätä tyttöparan niskaan, mutta huomattuaan alakerran naisen seisovan rapuilla, äkkiä pysähtyi ja, kääntyen häneen, alkoi vielä kimakammalla äänellä ja käsillään huitoen puhua tälle, ikäänkuin olisi aikonut tämän ottaa uhriparkansa rikoksen todistajaksi:
— Äitinsä on kuollut! Itsekin te, hyvät ihmiset tiedätte, että hän jäi kuni mukula yksin maailmaan. Minä näin, että hän jäi teille, köyhille ihmisille vastuksiksi, itsellennekään ei ole mitään, ruokaa, annas, ajattelin, teen vaikka Pyhälle Nikolaille mieliksi, otan orvon hoitooni. Otin. Mitäs luulisitte? Nyt jo kaksi kuukautta olen pitänyt, — vereni on hän näinä kahtena kuukautena juonut, valkean ihoni syönyt. Iili mokoma! Kalkkalokäärme! Itsepäinen saatana! On vain vaiti, jos lyöt häntä, viskaat, yhä on vaiti, aivan kuin olisi vettä suuhunsa ottanut, — yhä on vaiti! Sydäntäni särkee — vaiti on! Minä sinä itseäsi oikein pidät, mörkö mokoma! viheriä marakatti? Minutta sinä olisit kadulla nälkään kuollut. Saisit jalkani pestä ja sen veden juoda, rymä mokoma, musta ranskalainen kalpa sinä mokoma. Kuolla äikähtänyt minutta olisit!
— Miksikä te nyt, Anna Trifonovna, itseänne noin vaivaatte? Millä hän teitä taas harmitti? kysyi kunnioittavasti vaimo, jolle raivostunut hirviö vihaansa purki.
— Miten niin millä, sinä hyvä nainen, mitenkä millä? En tahdo, että tehdään tahtoani vastaan! Älä tee omaa hyvääsi, mutta tee minun pahaani, — kas, semmoinen minä olen! Hänpä oli miltei hautaan minut tänään saattaa! Lähetin puodista ostamaan kurkkuja, ja hän palaa sieltä kolmen tunnin kuluttua! Sydämmeni jo aavisti tätä kun hänet lähetin; kivisti sydäntäni, kivisti, kipeästi kivisti! Missä oli? Missä kävi? Millaisia suojelijoita itselleen löysi? Ja minäkös hänelle en ole hyvää tehnyt! Hänen saastaiselle äidilleen annoin anteeksi neljäntoista ruplan velan, omalla kustannuksellani hautasin, pirupenikkansa otin kasvattaakseni, sinä rakas nainen, tiedäthän, itsehän tiedät tuon! Mitä, eikö minulla olisi valtaa hänen ylitsensä. Saisi olla kiitollinen, mutta kiitollisuuden sijasta hän tekee päin vastoin! Minä tahdoin suoda hänelle onnea. Minä hänet, pakana-pennun, tahdoin harsovaatteisiin pukea, Gostinodvorista kengät ostin, koristin kuin riikinkukon, — kedon kukkasen sorean! Ja mitä te luulette, hyvät ihmiset! Kahdessa päivässä repi vaatteensa kokonaan, riekaleiksi repi, sellaisena nyt käypi, sellaisia kantaa! Ja mitäs luulette, — tahallaan repi, — en tahdo valehdella, itse näin; tahtoo, muka, repaleissa käydä, ei huoli harsopukua! No, silloin purin vihani, pieksin hänet, mutta sittenhän kutsuin lääkärin ja sille maksoin. Jos sinut nutistaisi, saivar mokoma, niin saisi viikon vain maidotta elää, — siinä olisi koko rangaistus sinun tähtesi! Rangaistukseksi panin hänet lattioita pesemään; mitäpäs luulette: pesee, pesee, raato, pesee! Sydäntäni äköittää, — pesee! No, ajattelin: et enää minulta pakene! Sain sen vain ajatelleeksi, niin — hän jo eilenkin karkasi! Itsehän te, hyvät ihmiset, kuulitte, miten minä häntä eilen pieksin, käteni pieksäissä kipeäksi sain, sukat, kengät otin pois, — ei mene nyt avojaloin, ajattelin; hänpä taas tänäänkin sinne pakeni! Missäs olit? Sano? Kelle sinä, nokkosen siemen, valitit, kelle minun päälleni kantelit? Puhu, mustalaispenikka, ulkomaalainen naamari, puhu!