"Kuinka sitten? Ettekö te puhukkaan kenenkään kanssa?"
"Tarkasti sanottuna, ei kenenkään kanssa."
"Niin mutta, mitä ihmisiä te olette sitten? Selittäkääs! Antakaas olla, minä olen sen jo älynnyt, luultavasti on teillä isoäiti, niinkuin minullakin. Hän on sokea eikä salli minun mennä mihinkään, niin että olen melkein unohtanut puhumisen taidon. Mutta kun minä kaksi vuotta takaperin tulin uppiniskaiseksi ja hän näki, ettei hän voinut pidättää minua, huusi hän minua luokseen ja pisti parsinneulalla hameensa kiinni minun hameeseni. Sitten istumme kaiket päivät yhdessä, hän kutoo sukkaa, vaikka onkin sokea ja minä istun hänen vieressään ja neulon tai luen hauelle ääneen kirjasta."
"Voi, Jumalani! Mikä onnettomuus! Ei, ei minulla ole sellainen isoäiti!"
"Mutta ellei ole, kuinka voitte sitten huoneessa istua?"
"Kuulkaas, te haluatte tietää, kuka minä olen?"
"Niin, niin!"
"Sanan tarkimmassa merkinnössäkö?"
"Sanan tarkimmassa merkinnössä!"
"Minä olen — tyyppi."