"Tyyppi, tyyppi! Mikä tyyppi?" huusi neitonen, nauraen ääneen, ikäänkuin ei hän olisi koko vuoteen löytänyt parempaa tilaisuutta nauruun. "Teidän seuranne on hyvin huvittava! Katsokaas, tässä on penkki, istukaamme! Tässä ei kukaan kulje ohitse, ei kukaan kuule meitä, — alkakaa nyt historianne! Te ette ole vain oikein suora minua kohtaan, teillä on historia, mutta te salaatte sen minulta. Ennen kaikkia, mikä on tyyppi?"
"Tyyppi, tyyppi, se on alkuperäinen olento, se on naurettava ihminen!" vastasin minä, ruvettuani minäkin hänen lapsellisesta naurustaan nauramaan. "Se on luonne. Tiedättekö, mikä haaveilija on?"
"Haaveilijako? Minäkö en sitä tietäisi? Olenhan itsekin haaveilija. Usein istun minä isoäidin vieressä ja kun ei mitään muuta tule mieleeni, niin alan minä haaveksimaan ja mietiskelemään sekä joudun naimiseen Kiinan prinssille. Mutta onpa haaveksiminenkin ihanaa, erittäinkin kun on jotakin ajateltavaa", lisäsi neito hyvin totisena.
"Mainiota! Kun te sitten todellakin olette tulleet Kiinan prinssille naiduksi, niin ymmärrätte täydellisesti minut. Nyt, kuulkaas… Mutta suokaa anteeksi, en tiedä vielä laisinkaan, kuinka teitä kutsutaan."
"Vihdoinkin! Te olette todellakin ajoissa sitä ajatellut?"
"Voi, Jumalani! Se ei ole mieleeni johtunut. Minä tunsin itseni niin kokonaan onnelliseksi."
"Minua kutsutaan Nastjenkaksi."
"Nastjenka'ko? Eikö mitään muuta?"
"Onko se teille liijan vähän, te tyytymätön?"
"Liijan vähänkö? Ei, paljon, paljon, päinvastoin sangen paljon! Ja nyt kuulkaas minun naurettavaa historiaani!"